"A diamond evelves under pressure"

.. niin on maalattu Shining Star Sec. Boarding Schoolin seinään Pokharassa. Minun ja koulun tiet kohtasivat vaelluksen jälkeisenä aamuna, kun kömmin aamupalalle pieneen Cool Cool -nimiseen lähiravintolaan mielessäni vaihteeksi muu kuin omeletit tai mysli. "Oletko italialainen?" kysyi nuori tyttö. Jatkoimme jutustelua.. "Onko sinulla nepalilaisia ystäviä? Tule kanssani kouluun, niin voit jutella opettajien ja muiden oppilaiden kanssa."

Tyttö oli kasiluokkalainen, 16-vuotias Pabitra. Meistä tuli ystävät. Nepalilaisilla on tapana kysellä kaikenlaista ja kutsua mitä hassumpiin paikkoihin, joten olin vähän varuillani kouluun menon kanssa. Mutta söin aamupalaani rauhassa ja jäin istuskelemaan kirjani kanssa. Sitten tyttö tuli leteissään ja koulupuvussaan: "Joko mennään?"

Hassua miten kouluun voi vain mennä. Kävin ensin Pabitran luokassa, sen jälkeen menin nursery-luokkaan eli 4-5-vuotiaitten lasten luokkaan. Liikuttavaa, miten osa opettajan työtä oli itkevien pienokaisten lohduttelu päivän alkajaisiksi. Sitten koko koulun väki kokoontui pihalle aamunavaukseen, laulamaan Nepalin kansallislaulun ja jumppaamaan. Rehtori puhui ja yksi oppilaistakin kävi puhumassa. Rehtori kävi kysymässä minulta, voiko jotenkin auttaa, mutta muuten sain olla rauhakseen kenenkään enempiä kiinnostumatta seisoskelustani.

Aamunavauksen jälkeen menin Pabitran luokan tunnille. Ensin oli nepalia ja toisella tunnilla englantia. Lapset kysyivät, tulenko heidän kanssaan huomenna koulun piknikille.. mikäs se on, pyörittelin päätäni. Opettajille oli sopivaa, että osallistuisin, mikäs siinä sitten. Ei minulla muuta ohjelmaa ollut mielessä.

Illalla kävin Pabitran perheen ravintolassa kysymässä lisätietoja retkestä. Opetin sisaruskatraalle muutamia suomen kielen sanoja. Huomenta taipui luonnostaan kivasti länsimurteelle "huamenta". Lapset kertoivat minulle elämästä Nepalissa. Perheellä on seitsemän lasta, jotka kaikki asuvat vanhempiensa kanssa ravintolan takana olevassa kodissa. Nuorin lapsista on 13-vuotias ja vanhin 23. Pahitran veli Ananda on samalla luokalla hänen kanssaan, mutta vanhemmat olivat antaneet vain tytölle luvan lähteä retkelle rahan vuoksi. Kysyin, haluaisiko Ananda tulla, jos maksan hänen osallistumisensa. Halusi hän, halusi kovasti. Retken hinta oli 250 rupiaa eli vajaat 3 €.

Aamulla oli varhainen lähtö, menin aamupalalle kuudeksi ja siitä kävelimme koululle. Ahtauduimme koko porukka, 8-, 9- ja 10-luokkalaiset sekä opettajat, yhteen koulubussiin. Ehkä puolelle riitti varsinaiset penkit. Pojat osoittautuivat samanlaisiksi meluaviksi apinoiksi kuin minunkin kouluaikanani ja tytöistä isoimmat olivat.. tiedättehän.. kikattelevia pissisprinsessoja. Ei siis uutta auringon alla. Huomioni kohdistui lähinnä siihen, miten paljon opettajat näyttivät välittävän lapsista ja nauttivan heidän kanssaan työskentelystä.

Koska bussi oli niin täynnä, emme menneet retkelle suunnitellusti Lumleen asti, vaan jäimme alemmas Naun Danda View Pointille. Päivä oli kuuma ja kaunis. Pelasimme pelejä, kävelimme lähimaastossa, valmistimme ruokaa yhdessä, kovaääniset toistivat nepalilaista musiikkia... Ja kuten joskus ennenkin, minua yllytettiin tanssimaan nepalilaista tanssia. Ja kuten joskus ennenkin, taipui yleisö hillittömiin suosionosoituksiin ja nauruun, kun aloin tanssia... en tiedä miksi? Mitenkään epäkohteliasta se ei tunnu olevan, mutta kumman suuri numero tuntuu syntyvän joka kerta yhdestä pienestä tanssista. Hauskaa sikäli, jos hassuakin!

Annoin siis Nepalin viedä enkä suotta! Vietin varsin ikimuistoisen päivän näiden koululaisten kanssa. Ja nuotiolla tehdyt kasvispaistokset ja basmatiriisi olivat kerrassaan mainioita!

Pokharassa muuten bongasin tutun logon, tarkkasilmäisenä jo vilahdukselta bussin ikkunasta, ja uusia mainoskylttejä löytyi vielä eri puolilta kaupunkiakin. Sehän siinä, Levin kuumailmapallo! Tahdon lentää Levin pallolla Nepalissa!

Ja yövyin jälleen Pokharan kivassa Laxmi guesthousessa epämääräisistä varoitteluista huolimatta...

Palattuani Pokharasta Kathmanduun minua odotti TODELLA iso yllätys.. varsinainen odottamattomien tapahtumien viikko. Kotiportti aukesi kuin ennenkin, mutta piha oli vähän autio - ja talo tyhjä! Poissaollessani oli tapahtunut muutto uuteen taloon! Uusi talo on kadun toisella puolella, vastapäisestä talosta seuraava. Ja hieno talo onkin: parvekkeita, huoneita, kylpyhuoneita, iso keittiö, kaunis piha, oma kaivo pihassa. Ennen lähtöäni olin vannottanut, että muutto tapahtuu vasta paluuni jälkeen, mutta niin ei vaan käynytkään. Kaikki tavarani oli kyllä pakattu nätisti kahteen lakananyyttiin ja kaikki oli tallella, mutta melkoisen kotiintulon järjestivät!

Loppuun haluan vielä kiittää kaikkia Niman tukijoita. Saimme hienon summan kasaan ja tyttö on saanut tarvitsemansa hoidon. Kouluun hän ei ole vielä palannut, mutta tekee jo kotitöitä esimerkiksi ruoanlaiton ja siivouksen merkeissä. Myös aineettomille joululahjoille on ollut kova kysyntä ja voin iloisena todeta, että kaikki on nyt myyty. Mikäli haluat avustaa Nepalin lapsia muilla tavoin, olethan yhteydessä!