Kuinka monta yötä on jouluun?

Entiset vapaaehtoiset ovat tehneet hyvää työtä täällä Aishworyassa. Lapset rakastavat muistella heitä ja puhuvat minulle paljon juuri suomalaisista vapaaehtoisista. Tunnenko heidät? Olenko enemmän Outin vai Mariannen näköinen? Mitä Kaislapetrille kuuluu? Olenko tavannut Karitan?

Olemme muistelleet aikaisempien joulujen viettoja. Miten täällä on vieraillut pukki tai poro, joka on lahjasäkissään tuonut lahjan jokaiselle. Ja mitä jouluna syödään: jäätelöä, omenoita, kaakaota...

Minä neulon jokaiselle sukat tai lapaset joulupukinpakettiin. Kävin ostamassa Thamelista nepalilaista kierrätysvillalankaa ja yhdistän sitä suomalaiseen Nalleen. En neulo salassa, vaan lasten nähden ja kuuntelen samalla heidän toiveitaan väreistä, malleista... sekä "me next, me next" hotkotusta. Pojat toivovat enemmän lapasia ja tytöt enemmän sukkia. Onneksi minulla on mukana myös Suomessa valmistuneita sukkia, muuten urakka voisi olla turhan iso.

Mutta jouluun on vielä kolme kuukautta, melkein sata yötä! Sitä lasten on vähän vaikea ymmärtää, kun maan ajanlaskukin on erilainen kuin meillä. Täällä eletään jo vuotta 2067. Suomessa alkaa lokakuu, yöt ovat pakkasen puolella ja kaikilla on kiire. Sitä taas minun on vaikea ymmärtää. Meillä on päivisin yhä lähes 30 astetta ja aurinkoista, tosin olemme armoitetut leppoisalla tuulenvireellä. Sitten kuulin, että partiolaisten joulukalenterit jaetaan kohta myyntiin, onhan se joulu sieltä varmuudella tulossa.

Etsin suomalaisia lahjoittajia joulunviettomme mahdollistamiseksi. Olen arvioinut, että 15 € lasta kohden riittäisi hyvin joululahjaan ja -ruokiin. Jos rahaa jää yli, voimme käyttää ne muuhun retki- ja virkistystoimintaan ensi keväänä. Vastineeksi lähetän sähköpostilla lapsen kuvan sisältävän kortin, jonka voi tulostaa tai lähettää eteenpäin lahjan saajalle.

Keskustelen orpokodin henkilökunnan kanssa tarpeellisista lahjoista, mutta ainakin rikkinäisiä koulureppuja on uusittava eikä kaikilla pienimmillä ole penaleita. Mahdollisesti sukkia koulupukuihin, kyniä, pelejä, alusvaatteita...

 

Tähän mennessä olen jo päässyt ohjaamaan minulle uskottuja lahjoitussummia eteenpäin. Nima-tytön sairaanhoitokuluihin olen antanut 80 € ja Lamatarin orpokodin lapsille 30 €.

Orpokotimme Nima sairastui jotakuinkin samoihin aikoihin elokuussa, kun tulimme tänne. Aikaisemmin vakavilta sairastumisilta täällä on onneksi vältytty. Pieni 13-vuotias tyttö laihtui kymmenisen kiloa. Vikaa löytyi keuhkoista, ei onneksi tuberkuloosia, koska sitten hän olisi joutunut tästä orpokodista pois. Keuhkosairaudet ovat periytyviä, ja niiden vuoksi tyttö myös on orpo. Nima on saanut useita pusseja verta ja käynyt monta kertaa verikokeissa ja röntgenkuvissa. Lääkkeitä hän syö nyt isot määrät päivittäin. Toipuminen on alkanut hyvin, mutta sairaalahoitoa tarvitaan yhä. Eilen valmistuneiden viimeisten tutkimusten mukaan hoitokuluihin tarvitaan yhä noin 300-500 €, mutta sen jälkeen Niman pitäisi päästä palaamaan pikkuhiljaa takaisin kouluun!

Vierailimme perehdytysjaksolla Lamatarin orpokodissa ja sittemmin vapaaehtoiskaverini Jim meni sinne töihin. Hämmästyin, miten hyvin meidän orpokodissa on asiat Lamatariin verrattuna. Meidän orpokodissa lapsilla on leluja ja vaatteita riittävästi. Ne ovat pääasiassa lahjoitettuja, orpokodillamme on laaja ystävä- ja tukijajoukko. Asiat on hoidettu vuosien varrella hyvin ja orpokodillamme on hyvä maine. Lamatarin lapsilla ei sen sijaan ollut juuri mitään. Alle 30 €:lla saimme hankittua sinne jalkapalloja, pallopumpun, hyppynaruja, pillin ja muita jalkapalloharjoitusvälineitä ja lautapelejä!

Jos olet kiinnostunut auttamaan, otahan minuun yhteyttä sähköpostitse. Mikäli sinulla ei ole yhteystietojani, voit kommentoida tätä blogipäivitystä ja saan kommentin sähköpostiini. Näitä viestejä en julkaise kommentteina.

Etsin siis Lahjaksi lehmä -tyyppisiä lahjoittajia, joiden 15 € lahjoitus ohjataan lasten joululahjoihin ja ruokakuluihin sekä mahdollisesti virkistystoimintaan keväällä. Lähetän tulostettavan, kuvallisen kiitoskortin sähköpostilla hyvissä ajoin ennen joulua tai toiveittesi mukaan.

Toisekseen etsin erisuuruisten summien lahjoittajia, että saisimme vietyä Niman aloitetut sairaalahoidot loppuun asti. Kiitokseksi lapset voivat piirtää ja askarrella kiitoskortteja, tai voin lähettää sopivia valokuvia, tulostettavia joulukortteja yms.

Nähdä maailma hiekkajyvässä.
Nähdä taivas niityn kukassa.
Pidellä ääretöntä kämmenessä.
Elää tuokiossa ajan ikuisuus.

-William Blake

Hämähäkkiä ei saa tappaa

Aina ennen uskoin niin, ja se oli tietenkin hämähäkkien eittämätön etu. Sen verran pitää laittaa kortit turvalliselle tulevaisuudelle, siis sen verran saa olla taikauskoinen. Aina löytyi joku, joka kiikutti hämähäkin kauemmas minusta, jos en itse siihen kyennyt tai sitten yllytin kotikissan tappopuuhiin.

Mutta kuinkas kävikään täällä. Parina iltana näin kauhukseni hämähäkin seinällä. Yritin auttaa sitä poistumaan huoneestani, mutta niin livakkaan kävivät sen jalat, että toiseksi jäin. Ja se karkasi sängyn taakse. Ei onneksi sen sängyn taakse, jossa minä nukun. Muutaman yhteisen yön jälkeen kohtasimme jälleen. Hämppy paistatteli iltapäivää ovessa. Annoin tilaisuuden. Avasin kohteliaasti oven ja koitin ohjata pois. Mutta ei, siinä se vaan toljotti ja minä toljotin taas sen torahampaita tai mitä lie pistimiä. Me kaksi vain ja luja luotto siihen, ettei epäonni voi jatkua ikuisesti. Ja sitten teräksisen juomapullon kylmä pohja, jota se jäi urhoollisena paikalleen odottamaan.

Täydenkuun aikaan koirat haukkuvat entistä enemmän kaduilla (jos se nyt on edes mahdollista) ja minun päässäni pyörii Nepal. Minun päässäni pyörii myös ihmeellinen blogiteksti tyhjästä aiheesta.

Meidänkin talossa asuu pari rakkikoiraa, tosin nimet ovat vähän rakista ylevämmät - Brad ja Jolie. Esikuvat löytyvät tietenkin valkokankailta. Nämä meidän rakit eivät osaa mitään. Ne eivät istu eivätkä tottele. Ne eivät tunnista edes nimiään. Ne kohkaavat ja varastavat pallon ja kerjäävät jopa pop corneja lapsilta. Mutta muuten ne ovat varsin kivoja tyyppejä. Ilmoittavat haukullaan, jos jotain epätavallista tapahtuu pihassa tai portilla, eivätkä ihme kyllä murise lapsille vasta kun ruokakuppiaan puolustaessaan. Eivät siis silloinkaan, kun kova ote iskee niskavilloihin ja selkänahkaan ja nakkaa tiehensä. Tosin myös hellyyden hetkiä on nähty.

Minä juttelen Bradille ja Jolielle suomeksi, sillä olen huomannut, että sitä ne ymmärtävät paremmin kuin jos puhuisin niille englantia. Liekö sitten kenen englanninkielentaito puutteellinen. Varsinkin Jolie, musta tyttö, on kovasti minun perääni ja suorastaan kerjää huomiotani. Ja minä kysyn siltä.. Mitäs sää taas oles matto mytänny? Onk sul kukka muistan ruokka antta? Essää saa tul tän ja anny se takas... Olessää nätti koer, mut kui noi tyhmä.

Nepaliksikin voisin jutella koirille, mutta ainut mitä sanavarastostani taitaa löytyä, on se sama, jota kuulen talossa muiltakin. KUKUR HOINAA!! Koira perskules... (Hoina on subjetkin kieltomuoto ja ho sen perusmuoto.)

pojat varmistavat, ettei Brad karkaa portista ulos

Naapuri se vasta koiraansa kouluttaakin. Pariin kertaan olen sattunut olemaan parvekkeella, kun emäntä juoksee pihassa tiiliskivi kädessään viattoman pölyhuiskan perässä! Siinäpä sitä! Koiraparan haukku muuttuu kipeäksi ulinaksi sitä myöten, kun ulko-ovi lähestyy ja emäntää senkus naurattaa. Ehkei kyse ole muusta, kuin saada koira pihasta sisään ja pitää vähän hauskaa siinä samalla, mutta saattaisin tietää pari hassumpaakin keinoa.

Aasialainen aikakäsitys tarjosi taas ihmettelyn aiheen. Olen siihen toki tottunut ja asennoitunut, mutta nyt pääsinkin ihmettelemään sitä ikäänkuin positiiviseen suuntaan. Kaikkihan tietävät, kuten minäkin tiesin, ettei aika ole täällä sama kuin meillä lännessä. Se voi ahdistaa ja kiukuttaa, mutta se tekee elämästä myös varsin jännittävää. Yleensä koskaan et voi tietää mitä tapahtuu seuraavana päivänä. Tai jos tiedätkin, et varmasti tiedä kellonaikaa.

Toisin kävi, kun vietettiin Indra Jatraa. Juhlaa vietetään monsuunikauden päättymisen merkiksi. Tänä vuonna se päivä oli 22.9. Ei siinä mitään, juhla muiden joukossa eikä se meillä kotona näkynyt kovin ihmeellisesti. Koulu tietysti oli kiinni ja lapset kotona. Mutta mitä kirjoitti The Himalayan times! Monsuunikausi alkoi tänä vuonna kaksi viikkoa myöhässä, joten se päättyy 6.10. Sitäpä siis odotellaan, sittenpä ei saada enää jatkuvia rankkasateita, vaan ilma muuttuu vihdoinkin talvisemmaksi. Täsmällistä, täsmäsäätä! Pekka ehdotti jopa, että voisin lähestyä lehteä tekstaripalstansa kautta ja kysyä viimeisen sadekuuron tarkempaa aikaa?

Ja vielä Nepalia. Sitä on rakkauteni Kathmandu tuktukia kohtaan. Tiedättehän nuo veikeät kolmipyörämopot? Kyyti keskustaan maksaa 10 rupiaa eli euroissa kymmenen senttiä. Täysien tuktukien takia olen joutunut ruuhka-aikaan kävelemään kotiin, mutta sitä tapahtuu onneksi aika harvoin. Kerran kun en jaksanut kävellä, testasin aitoaasialaistapaa matkustaa seisomalla tuktukin takapaksilla, sen ulkopuolella. Ei hullumpaa, kunhan keskinopeus pysyy totutun 20 km/h paikkeilla. Ja koska tuktukeilla ei ole varsinaisia pysäkkejä, olen noussut kyytiin ja kyydistä pois risteysalueella. Kieltämättä pistää suomalaiseen liikennekuriin tottuneen nieleskelemään hetken. Niin, ja ensimmäinen moottoripyöräkolarikin on koettu. Ei käynyt onneksi pahasti kenellekään, olimme vasta lähtönopeuksissa. Eniten pelästyi parivuotias pikkunassikka, joka valahti äitinsä kanssa tuktukin lattiaosaan.

Aikaisempi otsikkoni "Kuherruskuukausi on ohi" viittasi ajallisesti ensimmäiseen kuukauteen täällä. Nyt on eletty myös varsinainen kuherruskuukausi ja varsinkin sen jälkeistä aikaa. Eli on käyty läpi negatiivisiakin tuntemuksia esimerkiksi vapaaehtoistyöhön, maahan ja kulttuuriin liittyen. On etsitty vastauksia kysymyksiin "Onko tässä mitään järkeä?" ja "Mitä minä täällä teen?" tai "Miten saan talousmarkkani riittämään?". Osasin varautua ja ajatella asiaa etukäteen, kiitos Maailmanvaihdon perehdytyksen. Tietenkin kaikki kiva loppuu joskus ja arki alkaa. Täällä se arki vaan on niin perin erilainen kuin kotosalla. Ei täällä ole pesukoneita, mikroruokia eikä töissä sukkulointia. Täällä on harvoin "pakko" mitään samalla tavalla kuin kotona. Mutta "pakko" täälläkin jotain on. Täällä voi tulla eteen yllättävä pakko selventää nepalilaista elämäntapaa itkevälle vapaaehtoiselle, vaikka itselläkään ei olisi vastauksia. Ja pakko pitää naamaa peruslukemilla, kun sama kaveri tekee kummallisia havaintoja tästä maasta. Täällä pakko on joskus sillä tavalla kovempaa lajia kuin kotona.

Oli helpottavaa jutella ahdistuksesta parin muun samassa ohjelmassa olevan kanssa. Vaikka kaikilla meillä on asiat periaatteessa hyvin, on ne negatiiviset tunteet nousseet pintaan. Itse tajusin noitten keskustelujen aikana, että parin kuukauden jälkeen meillä on enää puoli vuotta Nepalia jäljellä. Se aika vaan menee eteenpäin täälläkin, vaikkei siltä aina tunnukaan.

Hämähäkki lähti, vaativa vapaaehtoiskaveri lähti. Nyt asustelen valkoisen sisiliskon kanssa. Enkä vaihtaisi päivääkään pois.

Brad katselee pihan tilannetta katolta.

.. ja parvekkeelta.

Seitkytluvun Suomi

Sipelius, Sauna ja Sisu - ne on mate in Finland

Noin taidettiin laulaa joskus kultaisella kahdeksankymmentä luvulla. Viisun sanat tulivat mieleeni sinä aamuna 14.9., kun ensimmäistä kertaa marssin määrätietoisesti ja varsin coolina, kartta piilossa repussa, kohti Banu´s Total Fitness -kuntoklubia Kamal Pokharissa. Olin ajatellut jo Suomessa, että liikuntaan panostaminen Nepalissa voisi olla kiva juttu ja Banu'sin löysin Lonely Planetista. Toisekseen olen alkanut kärsiä kovista selkä-, lonkka- ja muistakivuista, koska nukun tosi kovalla patjalla - ja nukun aika paljon. Yhtenä aamuna luulin jopa hampaan hajonneen, mutta se johtui vaan kovasta purennasta niskajännityksen vuoksi.... olkoon siis liike lääke!

Olin varannut matkaan vajaan tunnin ja myöhästyin aerobic-tunnilta kymmenen minuuttia. Kysyin neuvoa kolme kertaa ja kaivoin kartan repusta kaksi kertaa. Kävelin ohi, mutta sattumalta näin paikan ja lähdin tarpomaan sinne mutaista tietä pitkin. Se oli Sisu, se oli Päätös siitä, että Saunaan mennään!

Jumppa oli varsin rankkaa, nyrkeillä sai huitoa ilmaa, hyppiä ja potkia niin, että kaikki paha tahto varmasti poistui korvienvälistä tuon puolitoistatuntisen aikana. Välillä jumppamaikka tuli kädestä tai jalasta pitäen neuvomaan oikeita liikkeitä. Silti sai tehdä ihan oman kunnon mukaan. Toiset jopa kävivät rennosti, ihan pitkäksikin aikaa salin takaosaan istumaan kun ei jaksattanut.

Ja sitten saunaan!! En usko, että sauna on kovin kovalla käytöllä, mutta meille, jotka ymmärrämme tätä tekstiä lukea, suosittelen lämpimästi tuota saunaa, jos tänne tulette! Saunan suomalaisuus oli osoitettu suomalaisen yhteisön sertifikaatilla ja sen vierestä löytyi myös Helon saunankäyttöohje. Niin: Helo-kiuas, oikea kiulu, löylykauha ja vielä semmoinen siirrettävä, puinen niskatukikin! Pientä miinusta ainoastaan lakatuista lauteista.

Sanomattakin siis selvää, että minusta tuli kerralla Banun suuri ihailija ja klo 10.30 aerobic-tuntien ystävä. Zumbaakin olisi tarjolla, mutta se alkaa jo kuudelta! Jaaaa.. ja muutenkin tuo 10.30 on varsin hyvä aika, sillä ehdin juuri sopivasti ennen sitä tipauttaa lapset koululle ja kiiruhtaa siitä eteenpäin.

nakoalat jumppasalin ikkunasta

siina se nokotti muina saunoina pukuhuoneen nurkassa

Pashupatinath

Pashupatinath on Nepalin tärkein hindutemppeli. Pyhä Bagmati-joki virtaa temppelin ohi, ja sen varrelle rakennetut ulkoilmakrematoriot ovat monen nepalilaisen viimeinen tavoite. Pashupatinat ja Bagmati ovat Nepalin vaste Intian Varanasille ja Gangesille. Itse temppeliin pääsevät vain hindut, mutta temppelialueen tunnelmat ovat toki kaikille avoinna.

Toisin kuin muut temppelit, on tämä omistettu Pashupatille, eläinten jumalalle. Yleisempää on temppeleitten ylistys Shivalle ja hänen voimilleen tuhoisaa Bhairabia vastaan.

Varanasi ja Ganges 27.12.2007

Ihan muistin virkistykseksi katselin Varanasin kuvia vajaan kolmen vuoden takaa. Paljon kovempi oli polttotahti ja paljon enemmän oli polttopaikkoja Varanasissa. Varanasin kapeita kujia miehittivät ruumiita paareilla laulaen kantavat, lähes katkeamattomattomana virtana etenevät kulkueet. Pashupatinathissa kaikki näytti tapahtuvan hissukseen, vähän kuin miettien. Laulun, rummutuksen, koreitten kankaitten ja muitten krumeluurien sijaan oli ruumis verhottu yksinkertaiseen valkoiseen lakanaan paareillansa. Ennen polttoa ruumiin jalat pestiin joessa.

Varsin kiintoisa osa temppelialuetta on Mrigasthalin peurapuisto (Mrigasthali deer park), jossa asuu myös iso apinayhteisö. Teimme retken Pashupatinathiin ja muihin Kathmandun päänähtävyyksiin elokuun orientaatioviikkojen aikana. En tiedä, olimmeko vain onnekkaita vai sattuuko sitä  kuumalla säällä useamminkin, mutta nuoret apinat innostuivat näyttämään meille hyppytaitojansa! Puusta veteen ja humpsis! Mutta muutenkin: jotain äärettömän kiehtovaa noissa karvanaamaesi-isissämme on.. tuo vajaa tunti puistossa sai minut vakuuttuneeksi siitä, ettei uuden kameran hankinta ennen matkaa ollut yhtään huonompi juttu.

PS. Aishworyassa työskentelevällä vapaaehtoiskaverillani Benillä on mainio blogi, jossa pyörii myös minun ottamia kuvia http://www.insearchofwisemind.com/

tai pelkat kuvat:
http://picasaweb.google.com/110683655852980839998/Aishworya1Annukka?feat=flashalbum#

Jim, Keshav ja Markus