My country my pride

Minun maani, morsiameni. Niin luki jonkun bussin kyljessä, kun olin palaamassa Jomsonista vaellukseni jälkeen jeepillä alaspäin. Pari päivää aikaisemmin olin havahtunut siihen, miten nyt yhtäkkiä kuvailin Nepalia vaelluskumppaneilleni. Tästä on tullut toinen kotimaani, ehkä, kerroin varovasti.

Ystäväni Anna lähetti minulle Eeva Kilven runon. Ei se sovi sen paremmin muualle, kuin juuri tähän tilanteeseen.

Se, että on kerran käynyt kaukana,

se jatkuu,

sitä on kauan kaukana.

Ihmiset muistavat sen,

tulevat luo ja sanovat:

- Sinä olet ollut jossain kaukana.

- Niin olen, minä vastaan

ja tunnen, että se on totta.

Kaukana minä olen ollut.

Seuraavalla kerralla minä kysyn:

- Olenko nyt täällä, olenko nyt lähellä?

Vai olenko perillä jo?

Sano sinä se minulle.

En aio jäädä kellumaan Nepalin ja Suomen välisiin tunnelmiin, mutta lienee sanomattakin selvää, että paluu tulee olemaan aika rankkaa. Kulttuurisokki koputtelee jo. Mitä sitten, kun ei tarvitse varoa kolisuttamasta päätään bussin ikkunaan tai jopa kattoon kuoppaisella tiellä? Minne lehmät ja koirat katosivat kaduilta maleksimasta? Aamupalaksi ei pipareita ja teetä? Hiljaisuus? Sähkökatkot? Eikö kukaan auta minua rinkkani kanssa? Tungos, tööttäily, meteli, jatkuva liike.

Luet viimeistä blogipäivitystäni Nepalista. Kiitos, kun olet elänyt mukanani tähän asti. Viimeiset viikkoni tässä maassa ovat pyörähtäneet käyntiin. Viimeiset viikot haluan olla tiiviisti läsnä.

Palattuani Pokharasta trekin jälkeen viihdyin vain viikon Chitwanissa. Syy oli yksinkertainen ja vain kaksi hassua numeroa. Vähintään 35 astetta päivin öin. Tuntui, että hukkaan aikaani siellä. Työpäiväni olivat kutistuneet kolmituntisiksi. Pidin neljä 40 minuutin pituista oppituntia aamuisin kuudesta yhdeksään. Sen jälkeen palasin kotiin. Yleensä rytmi oli nokoset, Daal Bhaat ja sen jälkeen lepoa X-asennossa hikoilua välttäen. Nukkumaan seitsemältä ja ylös taas viideltä.

Olin ollut yhteydessä Chitwanin alueen työntekijäämme Lilaan jo useita viikkoja sitten: minulla olisi avustusrahaa, jota voisimme käyttää kouluni tukemiseen, jos vaan järkevä kohde löytyy. Yhtenä päivänä rehtori sitten kertoi minulle murheensa. Koulujen välillä on syntynyt kova kilpailu oppilaista ja meidän koulu on jo menettänyt muutamia oppilaita. Muut koulut lupaavat ilmaisia koulutarvikkeita, mutta meidän koulun johtokunta vasta kokoontuu pohtimaan asiaa.

Pidin ideaa aluksi älyttömänä. Jos koulu lähtee mukaan kilpailuun, joutuu se varainkeruuseen luultavasti sen jälkeen joka vuosi. Mutta lopulta sen parempaa kohdetta ei löytynyt. Koulu tarvitsisi pientä pintaremonttia, mutta siihen on haettavissa rahaa valtiolta. Valtio myös kustantaa oppilaiden koulukirjat. Monet oppilaat tulevat hyvin köyhistä perheistä, pienet takkutukat loppuunkuluneissa vaatteissaan. Niinpä ajattelin, että on ehkä sittenkin hyvä ostaa lapsille jotain tarpeellista. Toiseksi viimeisen koulupäivän jälkeen menin rehtorin, Lilan ja talonmiehen kanssa Narangathiin ostoksille. Ostimme 40 paria nauhallisia keinonahkakenkiä, 40 paria sukkia ja 40 koulureppua. Ne ovat kaikille eka- ja tokaluokkalaisillemme. Koulu lupasi hankkia varat loppuihin ja aloittaa kunnostustyöt. Talonmies siivosi tokaluokan jo ennen Narangathiin menoamme!

Kiitos siis teille, jotka olette lahjoittaneet avustusrahaa kauttani tänne Nepaliin! Olen tehnyt parhaani, että hankinnat olisivat järkeviä. Viimeisillä rahoilla voimme tehdä vielä jonkin retken Aishworyan lasten kanssa. Yhteissumma, yli tuhat euroa, on valtavan iso summa tässä maassa!!

Mutta mennään takaisin siihen, kun lähdin partioleirin jälkeen Chitwanista kohti Pokharaa. Se oli lukemattomia tunteja busseissa ja jeepeissä, mutta myös loppuhuipennukseni Annapurna Circuit...

Meitä oli pikkubussin katolla noin 16 ihmistä ja vuohi sekä muutama matkalaukku ja vararengas. Elikot ottavat yllättävän lunkisti katolla matkustamisen, vähän kuin nauttisivat ohi vilistävistä maisemista ja tuulesta, joka saa korvat väpättämään. Olin ensin huolissani siitä, että olin aloittanut reilu puolituntisen kattomatkan ilman aurinkovoidetta, mutta kun bussi täyttyi ja täyttyi, olin sittenkin tyytyväinen pikaratkaisuuni. Alakerran ovesta roikkui muutama henkilö puoliksi ulos, kun sisääntunkeminen ei enää tuottanut tulosta. Olin matkalla Rampurista Pokharaan. Tapanin host-sisko Sabina oli toivonut vierailuani viime kerran jälkeen, niinpä olin käynyt suklaakaupassa ja pyörähtänyt kyläilyllä.

Rampurissa kaikki oli kuten pitikin. Tein yhden päivän vapaaehtoistyötä puutarhalla. Sain levittää multaa istutettujen taimien ympärille. Vierailin pikaisesti kahvilanpitäjien kotona. Heillä on kaksi koulupoikaa - kun kehuin poikia, äiti halusi tietää, kumpi heistä on parempi. Se on tavallinen kysymys täällä. Eikö vain tuo nuorempi ole parempi? Minusta molemmat näyttivät olevan oikein fiksuja ja hyviä poikia.

Narangathiin tultaessa olin hikeävaluva ja väsynyt. Trekin takia olin pukeutunut käytännöllisesti farkkuihin ja vaelluskenkiin: jos rinkka katoaa, jää tärkein eli kengät. Nokka kohti bussiasemaa.. olin aikonut ottaa pienen ja näppärän minibussin, mutta sitä olisi pitänyt odottaa. Lupaus noin puolesta tunnista saattaa yhtä hyvin tarkoittaa tuntia. Niinpä hyppäsin paikallisbussiin, tyytyväisenä siitä, että ison bussin katto oli jo täynnä rahtitavaraa ja sain rinkkani sisälle bussiin. Tuntien kuluessa tyytyväisyys kuitenkin lakaistui ja mustia pilviä alkoi kerääntyä pääni päälle... Istuin kaiuttimen vieressä ja hindimusiikki soi tietenkin hakkaavan kovaa. Bussi tuli täyteen ja matka eteni hitaasti. Minibussit pyyhälsivät ohi heti alkumatkasta. Puu oli kaatunut tielle ja jonotus vei aikaa entisestään. Vähän ennen Pokharaa alkoi sataa vettä ja rakeita. Tie oli hetkessä veden vallassa. Ilma bussin sisällä oli kosteaakin kosteampi, kun pysähdyimme purkamaan rahtia katolta. Vieruskaveri kurkottui ostamaan halkaistuja kurkkuja bussin ikkunasta ja tarjosi minullekin: "sister, please take". Enkä voinut antaa yhden paikallisbussimatkan pilata ihanaa lomatunnelmaani.

Itse vaellukselle pääsin lähtemään muutamaa päivää myöhemmin. Ensin oli vietettävä Nepalin uusi vuosi ja paranneltava flunssaa vielä vähän.

1. päivä: lauantai 16.4.

Pokhara - Besi Sahar - Jagat

Tarkoitus oli hypätä kello seitsemän paikallisbussiin. Niin tapahtuikin, mutta pienten mutkien kautta. Oppaani Chandra nimittäin unohti lupa-asiakirjani ja joutui turvautumaan moottoripyöräkyytiin kotinsa kautta, kun taas minä köröttelin taksilla bussiasemalle. Chandra tietysti myöhästyi sen verran, että jouduimme jatkamaan taksilla, mutta saimme bussin kiinni.. Sen jälkeen mies ryntäsi ulos vesipullo-ostoksille niin, että minun yllätystehtäväkseni jäi pysäyttää auto, jonka kyydissä jo olin...

Noin viiden tunnin pomputtelun jälkeen saavuimme kuitenkin Besi Sahariin. Sää oli helteinen ja pikkutauon jälkeen jatkoimme jeepillä Jagatiin. Jeeppimatka vei neljä tuntia ja useaan otteeseen sen aikana loin toiveeni korkeampiin voimiin, että pysyisimme tiellä. Tie oli kallionkylkeen louhittua ja pudotus alas joelle.. olisiko ollut noin 50 metriä? Jarrut haisi, neliveto ulvoi ja pyörät paukkuivat. Chandra olisi halunnut jatkaa vielä pidemmällekin, mutta minä sanoin Jagatissa, että nyt riittää, me jäämme tänne. Viimeiset kilometrit jeeppi eteni suunnilleen samaa vauhtia kuin ihminen jalan.

Sanotaan heti alkuun, että taisin palkata Nepalin laiskimman oppaan, eikä matka sujunut siltä osin täysin ongelmitta. Trekkaajan ikävä velvollisuus on toimia samalla oppaansa tai kantajansa esimiehenä. Itse otin aika varovaisen palautteenantotavan alkumatkasta.. "Tiedätkö, minulla on yksi huoli. Pelkään isoja eläimiä.. joten sopisiko jos et jättäisi minua yksin polulla olevien lehmien kanssa?" Jouduin myös viittaamaan kintaalla miehen valitukselle siitä, miten hän joutui kantamaan (omasta ehdotuksestaan) peräti noin 8 kiloisen rinkkani. Hän ei näet voinut enää kantaa omaa juomapulloaan, makuupussiaan ja muuta tarpeellista. Mutta kaikenkaikkiaan yhteistyömme sujui ihan mukavasti. Suositteluja en silti voi antaa.

2. Jagat 1300 m - Dharapani 1860 m

Sesonki alkoi huhtikuun lopulla olla ohi ja kanssamme samana päivänä Circuitille lähti vain noin 40 taivaltajaa. Kiivaimmillaan väkeä on viisinkertainen määrä, kai ylikin. Sää oli valtavan kuuma ja päivän taipaleeseen meni noin 8 tuntia taukoineen. Vaelluskengiltä vaaditaan kovaa suorituskykyä tällaisella matkalla: aamu kompuroitiin irtokivien keskellä poluilla, jolloin lenkkarit olisivat toimineet parhaiten, mutta vielä on edessä lumihangessa tarpominenkin. Ja joskus piti kävellä jopa pienen vesiputouksen läpi.

Joen toiselle puolelle kallionseinämälle rakennettiin polkua. Miehet kiipeilivät vuorenseinillä melkoisen kepoisissa varustuksissa, välillä räjäyteltiin. Myös kantajamiehet olivat työssään. Neljän päivän matkan päähän vietiin sillankappaleita, 81 kiloa kappale. Miesten palkka neljästä päivästä on 8000 rupiaa eli noin 80 euroa. Ruoka ja majoitus sentään tulevat palkan päälle. Kantajien eteneminen oli hidasta ja taukoja oli usein. Ei ihmekään, sillä tuskin kukaan noista miehistä painaa enempää kuin taakkansa ja lisäksi työssä on olemassa loukkaantumisvaaransa.

Hummani räjähti osa 1.

sinne se polku vie..

räjäytystyö lähistöllä

miehet työssä

Hummani räjähti osa 2.

3. Dharapani 1860 m - Chame 2670 m

Perille Chameen päästiin illalla kuuden aikaan. Hemmottelin itseäni kuumalla suihkulla, kun se vielä oli maksuton - ja mahdollinen. Jos jotain olisi unohtanut, olisi se varmasti löytynyt Chamen ostoskadulta.. lisäksi mahdollisuuksia ajanviettoon reggae-klubilla, netissä tai biljardipöydän ääressä oli tarjolla ja jopa pankkiautomaatti. Yövyimme onneksi yhdessä alueen viimeisistä hotelleista, rauhassa viihteen melulta.

Koto

4. Chame 2670 m - Dhukure Pokhari 3060 m

Päivä oli sateinen. Pidimme lounastauon Dhukure Pokharissa ja lopulta jäimme sinne yöksi. Kamala hotel oli nimestään huolimatta yksi kauneimmista, joissa olen yöpynyt. Pinkit kukkakuvioidut vuodevaatteet tekivät minusta unissani kukkaislapsen. Unet kuulemma muuttuvat sitä oudommiksi, mitä korkeammalle menee. Yhtenä yönä olin jo iloinnut unessani Euran keskustassa kävelevästä norsusta - kunnes se tarrasi kärsällään tiukasti selkärepustani kiinni!

Minä trekillä en kaljaa juo, sillä minne joutuvatkaan pullot nuo...

5. Dhukure Pokhari 3060 m - Manang 3540 m

Pisangin jälkeen oli ensimmäistä kertaa lunta maassa.. hypistelin, tunnustelin, nautiskelin... Banaanipuut olivat jo vaihtuneet koivuihin, pajuihin, mäntyihin. Ylhäältä palasi iloisia sauvakävelijöitä, mutta myös kalpeita ratsastajia. Ohut vuori-ilma ei sovi kaikille tai sitten itsensä voi helposti sairastuttaa huonolla ruoalla tai juomalla.

Sementtihumma ei räjähdä

Heppa kylillä talutettava

6. Manang

Melkein kaikki jäävät Manangiin yhden päivän levolle, totuttelemaan ohuempaan ilmaan. Ohjeiden mukaan 3600 metrin jälkeen on hyvä nousta vain 300 metriä päivässä ja pitää lepopäivä 1000 metrin välein. Viimeistään Manangissa on syytä ottaa selvää vuoristotaudin vaaroista ja oireista. Sesongin aikana lääkäri luennoi maksutta kerran päivässä, mutta muuna aikana on turvauduttava ohjetauluihin. Pohdin maailman korkeimmalle Tilicho-järvelle poikkeamista, mutta siellä oli lumimyrskyjä ja kuulemma muutama trekkailija jumissa. 

Se mikä Chamessa jäi ostamatta, löytyy Manangista... Pohdiskelin käsineitten, pipon ja muiden lämpimien varusteiden hankkimista.. lopulta päädyin ostamaan lumisuojat kenkiin. Hinta oli yllättävän edullinen, 250 rupiaa, vaikka kaikki myytävä tavara tuodaan vuorille hevosten ja aasien selässä. Paitsi Chamen biljardipöytä oli kuulemma tuotu helikopterilla...


Aasi on muuten mainettaan ovelampi elukka! Trekkailijan on syytä väistyä aina sille puolelle, jossa ei ole pudotusta, sillä joskus ne voivat tahallaan töniä ihmisiä ohikulkiessaan!

Aamu oli tuonut ikäviä uutisia ja ehkä samalla vähän lisää jännitystä. Jossakin alkutaipaleella oli kuollut paikallinen nainen, kun kivi oli tippunut häntä suoraan päähän. Ja jossakin korkeuksissa oli kuollut yksi trekkailija, ehkä sairauskohtaukseen. Aamulla näin helikopterin, jolla mies tuotiin alas. Vuorilla liikkuminen ei ole vaaratonta ja siihen nähden tapasin yllättävän monia yksinään trekkailevia.

7. Manang 3540 m - Yak Kharka 4018 m

Rukouspyörän voi korvata säilyketölkillä

Jakki

Sininen lammas - joka halusi näyttää kameralle vain pyllynsä

8. Yak Kharka 4018 m - Thorung Phedi 4450 m

Tarkoitus oli jatkaa Ledariin asti, mutta alkuiltapäivällä Yak Kharkaan saavuttaessa tuntui, että päivän tinki oli tässä. Lisäksi matkan varrella saamani uudet ystävät olivat jäämässä samaan paikkaan - yksi houkutus lisää. Tosin mokasin mukavan illan syömällä massiivisenkokoisen ja houkuttelevan näköisen hampurilaisen ja sain mennä ajoissa nukkumaan ja sulattelemaan ruokaa...

 Jaoin viiden tunnin päivämatkan australialaisten Ghiranin ja Timin kanssa sekä korealaisen Hyunkeun kanssa.

Melkein perillä..

9. Thorung Phedi 4450 m - Thorung La 5416 m - Muktinath 3760 m

Päätimme lähteä matkaan neljältä aamulla ja niinpä lähdimmekin melkein ajallaan 4.40. Muktinathissa olimme melko tarkalleen 12 tuntia myöhemmin. Minulle raskain oli alkutaival perusleiriin. Se on niin lähellä, että se melkein näkyy, mutta nousu on kaamean jyrkkä. Ohjeellisen arvion mukaan nousuun menee tunti tai jopa vajaa. Minä kiipesin, huohotin, kiipesin ja huohotin kokonaista kahden tunnin ajan. Perusleirissä Chandra oli sitä mieltä, että otetaan minulle hepo alle, mutta minä olin toista mieltä. Ei! Minä pystyn tähän. Jos minulla ei voimia olisikaan, niin sisua minulla on senkin edestä. Kaukaa Suomesta synnyinlahjana saatua.

Niinpä teekupposen ja energiapatukan jälkeen eteenpäin. Nyt nousu ei ollut enää niin jyrkkää ja lumista polkua oli helppo kävellä. Kun teki tiukkaa, tein ajatusleikin. Minähän olin kävelemässä helmikuisen Helsingin halki työpaikalleni, jossa kahvi jo oli keitettynä ja ruisvoileipä oli käärittynä reppuuni. Hemmetin bussilakko!

Thorung La eli 5416 metrin huippu tuli eteen lopulta yllättävän nopeasti. Tieto siitä, että se on tuon tai tuon kukkulan takana helpotti kummasti. Ei jyrkkää nousua enää. Vain poskiin viimova tuuli ja valkoisena hohtava lumi. Tunne ylös pääsemisestä oli ihan mieletön. Sitä vain tahtoi nauraa ääneen ja pölöttää nepalia nepalilaisten kanssa. Ehkä ilma oli vähän ohutta, tajusin, enkä jäänyt teelle, vaan lähdin alaspäin muutaman valokuvan jälkeen.

Viimeiset kolme-neljä tuntia Muktinathiin olivat julmaa laskeutumista, laskeutumista, laskeutumista.. polvi-parat ja reisilihakset muistavat sen melkein vieläkin!! Ihan viimeisen tunnin, kun kylä jo siinsi lupaavasti edessä, turvauduin iPodiin ja liityin vuoroin Ismon tai Martin taustakuoroon ja annoin ilmakitarallekin luvan.

Mutta perille päästiin! Kuuman suihkun ja illallisen sekä vaelluskumppaneiden kanssa kokemusten vaihtamisen jälkeen kaikki tuska oli poispyyhittyä... melkein. Yöllä havahduin siihen, että alahuuleni paikalle oli kasvanut jonkinlainen nakkimakkara. Liekö kauneusvirhe johtunut auringonpoltteesta, mutta se onneksi helpotti parissa päivässä. Monella muulla oli sen sijaan kurttuisenpunaisiksi palaneet posket ja aurinkolasinkuvat naamalla.

Jagatista Muktinathiin on matkaa noin 92 km. Se tuli taitettua jalan seitsemän päivän aikana. Unohtumattomia, kirpaisevan kauniita kilometrejä. Mutta loppumatka oli aika tehdä kumipyörillä, valitettavasti aika ei riittänyt ihan koko circuittiin.

10. Muktinath - Tatopani

Vietimme päivän, kuinkas muuten kuin busseissa istuen. Tatopaniin pääsimme vasta kahdeksan aikaan illalla, mutta ette ehkä halua kuulla enää näistä bussimatkoista. Viimeisellä taipaleella nimittäin pysähdyimme pariksi tunniksi hihnanvaihtoon. Remonttiaikaa pidensi dramaattisesti se, että oikeankokoisia jakoavaimia ei ensin tullut reiskojen mukana.

11. Tatopani - Beni - Pokhara

Viimeinen päivä alkoi mukavasti kunnon aamiaisella, Tatopanin kuumien lähteitten kylvyillä ja lopulta toisella aamupalalla. Sen jälkeen oli taas hypättävä bussiin ja aloitettava parin tunnin matka kohti Beniä. Benissä kävin katsomassa hotellihuoneessa yhden elokuvan ja maksoin siitä hyvästä puolet huoneen hinnasta eli 200 rupiaa. Illan koittaessa nimittäin tuli uutinen, että huomenna on lakko ja päädyimme jatkamaan Pokharaan taksilla. Lakon takia olisimme olleet Benissa jumissa vähintään yhden päivän.

Koska olin liikenteessä todellisella minimivarustuksella, haluan julkaista varusteluettelon tässä. Kylmimpänä päivänä minulla oli melkein kaikki vaatteet päälläni.

- vaelluskengät ja 3 paria sukkia

- sandaalit iltoja varten

- 3 t-paitaa ja yksi pitkähihainen urheilupaita

- ohut villapaita ja puuvillainen trikoopaita nukkumiseen

- fleecetakki kokoa miesten L (ylettää suojaamaan kädet ja pepun - kiitos RR)

- ohut goretex-takki

- fleecepipo, villakauluri, sormikkaat, villasukat iltoihin ja öihin, villasäärystimet

- kukallinen lierihattu

- urheilukerraston housut ja puuvillatrikoot

- retkeilyhousut ja ohuet tuulihousut

- makuupussi (-5 - -7C) ja sen alle eristeeksi villashaali

- Ödemin-lääkettä vuoristotaudin ehkäisyyn

- veden puhdistamiseen Steripen-kynä ja puhdistustabletteja

- aurinkovoide, aurinkolasit

- magnesium, maitohappobakteerit, vitamiinit yms. lääkkeet: tällä kertaa myös vatsa-antibiootit

- savetteja, hakaneuloja (käyvät pyykkipojista), käsidesi, huulivoide, Finnrexin (vie myös pahan maun vedestä)

- otsalamppu

- käteistä vajaat 2000 rps/päivä (majoitus ja ruoka sekä vararahaa ikäviä yllätyksiä varten)

- kirja ja muistiinpanovälineet/päiväkirja

- energiapatukoita ja vähän suklaatia

- yms. tarpeellista tai toivottavasti-ei-tarpeellista

Mitä ei ollut, mutta olisi tarvinnut olla

- rannekello

- vaellussauva kahdelle viimeiselle päivälle

Orpokodille paluu oli riemua täynnä. Aamaan ystävä oli tullut valmistamaan erikoishyvää välipalaa. Aamaa kertoi, että oli pistänyt sitä varten 1000 rupiaa talteen helmikuussa antamastani 5000 rupiasta. Iltapäivällä koulusta palaavat lapset ryntäsivät halaamaan. Jälleennäkemisen riemu oli koskettava. Kuusi lapsista oli päässyt takaisin perheittensä luokse ja tilalle oli tullut (ainakin) kuusi lasta.

Kaksi uusinta pikkupoikaa itkevät sydäntäsärkevästi ja käyvät välillä yrittämässä pihan porttia auki reput selässään. Heille ei ole kuulemma vielä kerrottu, että heidän äitinsä on kuollut. Suku yrittää etsiä heille uutta kotia, mutta toistaiseksi pojat ovat meillä. He eivät puhu nepalia, mutta onneksi meillä on muutama lapsi, jotka puhuvat heidän kanssaan samaa tamangin kieltä ja voivat toimia tulkkeina. Ei ole helppo orpolapsen taival Nepalissa.

Minä saan olla tämän suurensuuren perheeni kanssa melkein kolme viikkoa. Sen jälkeen suuntaan Tiibetiin ja Hong Kongiin. Näillä näkymin lähden Nepalista lauantaina 28.5. ja palaan Suomeen kesäkuun puolivälin paikkeilla.

Haluan lopettaa blogini samoin sanoin, kun nepalilaiset tarinat perinteisesti lopetaan:

A garland of gold to you, listener.

A garland of flowers to you, storyteller.

Now may these stories go to heaven,

and when it's time to retell them,

come back immediately again.

Seppele kullasta sinulle, kuuntelija.

Seppele kukkasista sinulle, kertoja.

Nyt nämä tarinat menevät taivaaseen

ja kun on taas aika kertoa ne,

tule pian takaisin.