Hold tightly. I don't want loose you.

What? Kypärän alta kaikui selventävä lauseenjatko. Olin tullut Rampuriin, matka kesti kotoa semmoisen tunnin. Kerran vaihdoin bussia. Kylillä huomasin, ettei minulla ollutkaan käsitystä siitä, missä Rampurin vapaaehtoiset työskentelevät. Missä ovat taimitarha, orpokoti, koulu - kuulemma ihan vierekkäin.

Kahvilla piipahtaminen yleensä helpottaa, kuten nytkin. Sain maitokahvit ja pientä makeaa. Selvisi myös, että kahvilanpitäjät asuivat ihan vapaaehtoisten paikkojen lähellä ja olivat kohta lähdössä kotona käymään. Varmistin vielä, että tuntevatko Bhairabin. Kyllä tunsivat, eli ei kun matkaan. Olin kolmas moottoripyörän päällä, kun hypeltiin kivistä tietä pitkin keskustasta kylään.

Rampur oli kiva paikka, eniten tietenkin kadehdin sitä vapaaehtoisten yhteisöä, josta itse jään paitsi asuessani Ragnanagarissa. Aloittavat päivän puutarhan työntekijän Bhairabin kotona "Bhairabin kahvilassa", joka tarjoaa oikeaa suodatinkahvia. Työpäivien jälkeen taas kokoontuvat baariin välipalalle. Minä olen ainut valkonaama koko Ratnanagarissa ja toisinaan menee päiviä, etten juttele kenenkään kanssa englanniksi.

Bhairab

pojat olivat oppineet maan tavoille ja tiputtelee roskat maahan!

auringonlasku ja meidän kuunsirppi Rampurissa

Koulutyö maistuu päivä päivältä paremmalta. Oppilaat ovat välillä kamalan ihania ja välillä ihan kamalia. (anteeksi vanha vitsi, joka kuitenkin kuvaa tilannetta parhaiten) Joudun tekemään suunnittelu- ja valmistelutyötä aika paljon, ehkä muutaman tunnin päivässä. Oppikirjat ovat niin huonoja sisällöltään, että niitä voin käyttää vain viitteellisesti. Kopiokonettakaan ei ole, joten usein kirjoittelen sivutolkulla oppilaille tehtäviä. Mutta onko mikään oikeastaan (ainakaan tällä hetkellä) sen tärkeämpää, että nepalilaislapset oppivat piirtämään kirjaimet kauniisti? Tai pikkuhiljaa rohkenevat tarttua värikyniin ja piirtää kopioimatta? Osaavat värit englanniksi ja kysymyssanat?

Kouluun on tietenkin kiva mennä aamuisin, kun pienet kädet nousevat tervehdykseen. Jokainen haluaa tervehtiä minua ja saada vastauksen. Olen ihan valtavan suosittu. Vähän pahoillani toisten opettajien puolesta, toivottavasti eivät tule kateellisiksi. Olen saanut oppilailta pieniä lahjoja.. taateleita, pop corneja, purkkaa, lasikuulan... Ystävänpäivän aamuna joukko lapsia kikatteli yhden luokan ovella ja huutelivat minua sisään. Olivat poimineet minulle kukkia.

Välillä huomaan olevani menossa henkisesti puhki, sillä minusta tuntuu, että olen edelleen lähes jokapäiväinen puheenaihe kollegoitten kesken. Minä en ymmärrä kuin sanan sieltä ja tuolta, mutta ihan riittävästi. Ei ole ehkä paras yhdistelmä työskennellä samassa paikassa host-siskon kanssa. Kopila usein kertoilee, mitä minulle tapahtuu kotona... ja kotona, miten menee koulussa.. Lisäksi olen huomannut konkreettisesti, miltä tuntuu omien fyysisten rajojen menettäminen. Olen menettää hermoni, kun minua kosketaan kuin mitäkin nukkea. Ensimmäisinä päivinä se vielä meni, mutta eikö se nyt jo voisi loppua?

Toinen puhkikuluttava asia on oppilaiden huonot tai oikeastaan olemattomat oppimistaidot ja -motivaatio. Heidät on kasvatettu toistamaan papukaijoina ja kopioimaan vihkoon kaikki mahdollinen. Jos kysyt "What is this?" toistaa viisitoista pientä suuta saman kysymyksen. Opeta siinä sitten. Olen luopunut läksyjen antamisesta, sillä niitä ei kuitenkaan tehdä. Tai jos yksi on tehnyt, muut kopioivat vastaukset. Mutta ei se ole lasten vika. Kukapa ei oppisi välttelemään virheitä ja vääriä vastauksia, jos niitä seuraa lyöminen.

Raskainta on ekaluokan kanssa, eikä pelkästään siksi, että oppitunnit ovat vasta klo 14 iltapäivällä. Tenavat ovat siinä 5-vuotiaita eivätkä vielä osaa englantia ollenkaan. Eivätkä ole vielä sitä vertaa kouluikäisiä, että osaisivat käyttäytyä koulumaisesti.. Iltapäivän viimeisiksi tunneiksi minun pitäisi muuttua jonkinlaiseksi päiväkodinopeksi. Olisipa pussillinen laululeikkejä ja värityskirjoja.

Onneksi koulu on pieni ja luokat ovat pieniä, vain 10-16 oppilasta luokalla. Samanlaiset häiriintyneet vintiöt, joita Suomen koulut ovat pullollaan tuntuvat puuttuvan kokonaan, mutta toisaalta oppilaat keskimäärin ovat eläväisempiä kuin Suomessa. Jotkut oppilaista ovat myös tosi paljon pois koulusta. Luulen, että heidän pitää auttaa kotitöissä.

Olen (salaa) vähän ylpeä siitä, että oppilaat kuuntelevat ja tottelevat minua aika hyvin ilman fyysisen väkivallan uhkaa. Muut opettajat lyövät lapsia kepeillä kämmenille tai tauluharjan puuosalla selkään. Olenkin alkanut hakea lasten luottamusta, silitän korvantakaa tai taputan olalle. Pienemmät pääsevät joskus syliin. Kehun lapsia, kun he tekevät koulutyönsä hyvin. He tuntuvat tarvitsevan kehuja ja myönteistä palautetta ihan kauheasti.

tarttis siivoo tää kakkosten luokka

kakkoset kirjainharjoituksissa

hei, me ollaan nelkkuja

vitosen poikia

ekaluokkalaiset värittämässä

Ystäväni kirjoitti, miten hänen ystävänsä oli mennyt thaimaalaiseen kouluun opettamaan. Hänelle oli annettu yksi liitu ja sanottu, että sen pitää kestää koko lukukausi.. Meillä ei sentään ole liidusta pulaa. Taidan tuhria yhden kokonaisen päivän mittaa.

Host-perheeni on edelleen ihan mukava. Heillä on kyllä hassu tapa vedellä kymmenen tunnin, ja ylikin, yöunia. Minä päätin ekan viikon jälkeen, että en kyllä rupea niin paljon nukkumaan, kahdeksan tuntia saa riittää. Se on ainut tapa estää myös selkäkipuja, kun patja on täälläkin tosi kova. Yksi syy nukkumiseen voi olla se, että sähköt ovat pois reilusti yli puolet vuorokaudesta ja ulkonakin on pimeää yli 12 tuntia.

Kuljen lähinnä kodin ja koulun väliä. Onneksi voin toisinaan pysähtyä juttelemaan ihmisten kanssa. Ystävänpäivänä juttelin ekan kerran naapurintytön kanssa. Hän halusi antaa minulle kukan, sanoi pitävänsä minusta ja kutsui teelle. Toisena päivänä opettajakollega oli paistamassa leipää pihassaan - ja piti tarkan huolen, että hänen poikansa sai bongattua minut tieltä ja kutsuttua välipalalle. Kerran kaksi vanhaa mummelia olivat minusta kovin kiinnostuneita. Erotin heidän puheestaan deshko-sanan. Mero deshko Finland ho. Minun kotimaani on Suomi. Siitä alkoi puheenpulputus ja kädenojennukset johonkin suuntaan. Finland, Finland, raamro, batti, batti. Että kiitokset vaan Suomeen senkin kylän sähköistämisestä.

kotoota oikeelle

kotoota vasemmalle

täällä minä asun

apina

apina ja koira

Kerron vielä pari hassua juttua nepalilaisista. Heillä on nimittäin outo tapa tivata suunnitelmia. Kun on lauantai ja vapaapäivä, minulta kysytään heti aamusta, miten aion päivän viettää. Minä vastaan, kuten he vastaisivat. Ei minulla ole suunnitelmia. Ehkä menen jonnekin, ehkä olen vain kotona. Enkä minä vastaa niin siksi, että he vastaavat niin, vaan elämäntapa on pikkuisen tarttunut minuun. Turha miettiä turhia, kun suunnitelmat voivat hetkessä heittää häränpyllyä. Elää hetkessä niin paljon kuin voi, niin ei tarvitse peliverkkareita repiä.

Enkä tahdo vieläkään tottua siihen tosiasiaan, miten kovia säätäjiä nepalilaiset ovat. Pitkänmatkan bussi ei lähde liikkeelle, ennen kuin jokainen on istutettu jonkun ajovuoroesimiehen mielestä parhaaseen paikkaan. Siinä sitä sitten pelataan tuolileikkiä ja ollaan kuin karjaa kuljetusvaunussa, ennen kuin kaikki on hyvin ja matka voi alkaa. Pahimmat säätäjät lienee kuitenkin koottu Immigration officeen, jossa on käytävä kuukauden tai kahden välein nöyryytettävänä. Minä olen jo urautunut siihen pisteeseen, että minulle on ihan sama, jos viisi virkailijaa kierrättää passiani vaikka tunnin, jos asia hoituu muuten jouhevasti. Olen saanut läksytystä, kun olen kirjoittanut lomakkeeseen olevani vapaaehtoistyössä: pitäisi kirjoittaa turisti, ettei mene työviisumin puolelle. Olen yrittänyt saada viisumin 90 päiväksi ja saanut kokea, miten hirvittävän vaikeaa ja aikaavievää se olisi. Olen vastannut kysymyksiin, mitä tein ennen Nepaliin tuloani Suomessa.

Uskokaa tai älkää, mutta riisikiintiöni alkaa olla täynnä. Nyt puolen vuoden jälkeen saan toisinaan tosissani nieleskellä, että saan riisiannokseni alas kaksi kertaa päivässä. Kathmandussa oli se hyvä puoli, että olin vapaa syömään talon ulkopuolella tai kokkaamaan omat murkinani siellä. Täällä perheessä asuessa tilanne on vähän toinen. En ole vielä keksinyt muita vaihtoehtoja kuin syödä tai näytellä sairasta... Onneksi tähän väliin tuli juuri sopivasti Suomen talvilomaviikko ja saan muutaman lomalaisen tänne ja pääsen itsekin talvilomalle (vai pitäisikö sanoa hiihtolomalle..). Perinteisesti lomiini ei ole kuulunut jyvääkään riisiä.

Lisää otsikko napsauttamalla tästä

Milloinkahan kuuluisi se pieni *naks* pääkopasta, jolloin tietäisi siirtyneensä vasemmanpuoleisen liikenteen ymmärtäjäksi ja täysvaltaiseksi käyttäjäksi.. Puoli vuotta ei ainakaan riitä, ei minulle ainakaan. Olin palaamasta lomalta ja viisuminuusintareissulta Pokharasta, kun jälleen kerran sain itseni kiinni ihmettelemästä asiaa. Miten ne autot kulkevat omaan bussiini nähden tuota puolta, miksi torvensoitto kuuluu tuolta? Toisaalta oppimista voi vaikeuttaa, että täysi säännönmukaisuus puuttuu, esimerkiksi ohittelu on mahdollista kummalta puolelta tahansa..

Vapaaehtoinen tarvitsee lomaa ja kaltaistensa seuraa, vaikka se kamalan epäreilua onkin. Pistän haisemaan yli 1000 rupiaa (yli 10 €) jokaisena vapaapäivänäni. Kun olin päässyt ihmettelemästä epäloogisista suunnista ohittelevia autoja, pääsin miettimään kaiken köyhyyden mielettömyyttä. Voinkohan koskaan edes ymmärtää sitä? Mikä on sen tien viertä varvastossuissaan kävelevän, ruskeaksi ja juovikkaaksi parkkiintuneen vanhan naisen elämä? Millä se elää? Se kerää tien varresta muovia. Minne? Ja millä hinnalla? Ja millaista se elämä on? Miksi köyhyys ei lopu?

Olin saanut päivityksen Rampurin kylän ihmeellisestä elämästä. Siellä on likemmäs kymmenen vapaaehtoistyöntekijää ja sosiaalinen elämä sen mukaisesti hyvinkin vilkasta. On Raksi-mieheksi kutsuttu hemmo, joka mörähtelee englanniksi "good", pummaa tupakkaa ja tykkää tanssia Yölinnun tahtiin. Sitä tarvitsee toisinaan naurunrätkätystä. Teimme mielikuvitusleikin, jossa vapaaehtoinen pyytää päästä alkoholia käyttävään perheeseen asumaan - ja huomaa asuvansa Raksi-miehen kanssa samassa teltassa. Raksi ei täällä merkitsi ristiä tai ruksia, vaan on kotona tehty viina. Eikä host-perhettä voi tietenkään valita, saatikka sitten sen päihteidenkäyttötottumuksia.

Rampurissa on myös maatilallisten raskas elämä. Päivä pellolla ja tienaat 200 rupiaa. Meistä vapaaehtoisista kukaan ei syö edes yhtä niin edullista ateriaa lomallaan. Olemme kamalan etuoikeutettuja jo siinä, että meillä oli tilaisuus tulla tänne, mutta eriasemassa olemme myös eläessämme elämäämme täällä. Perheemme saavat meistä ylläpitorahaa joka kuukausi parin viikon peltotyön verran. Ehkä se on selitys siihen, miksi joskus koen olevani kuin prinsessa, joka ei kuulemma osaa tiskata. Aamupalakin tuodaan huoneeseen.

Alan kotiutua perheeseeni ja tykätä opetustyöstä koko ajan enemmän. En vaihtaisi takaisin Kathmanduun, en ainakaan ennen kuin säätilan kuumuus täällä käy sietämättömäksi. Toki soittelen orpokodille, lapset huutavat aamaan ojentamaan puhelimeen "Good morning, Pooja!" ja kaipaillaan kovasti. Mutta kokemus tämäkin, asua näin hiljaisessa paikassa ja kaukana palveluista. Vähän kuin asuisi kesämökillä. On ulkohuussi, käsinpestävät vaatteet, hiirenkakkaa tiskipöydällä, kaasuliesi, kaalia omassa pellossa ja maitoa naapurissa. Mutta jos tarvitsee latauskortin puhelimeen, on lähdettävä naapurikylään.

Ette ehkä usko, mutta uuden perheeni kaksi tenavaa saavat hermoni enemmän kiristymään kuin orpokodin 30plus lasta. Meno ja metakka on välillä kaameaa. En ole myöskään ihan vakuuttunut nepalilaisista lastenkasvatuskäytänteistä. Kouluun on sen sijaan hauska mennä. Melkein jokainen resupetteri nostaa kädet tervehdykseen "Good morning, miss" tai "Namaste, miss". Olen myös saanut oppilailta pieniä lahjoja... taatelin, purkan ja lasikuulan.

Ruoan laatu nousi aivan eri sfääreihin orpokodin jälkeen, kuten oli odotettavissakin. Kun siellä arkiruoka oli keskimäärin riisiä, linssilientä ja perunaa muutamia juhlavia poikkeuksia lukuunottamatta, pääsen täällä matkalle nepaliruoan ihmeelliseen maailmaan! Riisiä syön täälläkin kaksi kertaa päivässä, mutta linssiliemessä on myös linssejä ja tarkaarissa on kasviksia laidasta laitaan. Lisäksi saan buffalonmaitoa joka päivä!

Intianmatka-ystäväni kyseli Facebookissa, eivätkö ne siellä Nepalissakaan käytä lusikkaa.. Eivät ne käytä. Mutta minä saan toki käyttää. Voisin hyvin syödä sorminkin, mutta tunnen sen  niin epämiellyttävän tuntuiseksi. Kerron myös toisen asian. Ei ole pakko lukea eteenpäin. Täälläkään ei käytetä vessapaperia. Eikä sitä voi huuhtoa vessasta alas. Oikea käsi on syömistä varten ja vasen käsi vessa-asioita varten. Vessapaperi ei ollut minulle ongelma Kathmandussa, meillä oli vessassa muovipussi paperille. Mutta nyt olen ainut vessapaperinkäyttäjä talossa ja siten siis hieman nolossa tilanteessa. Olenkin ottanut härkää sarvista ja alkanut opettelemaan uutta vessahygieniaa pelkän veden varassa. Noh, saippuapalan sentään ostin tuskaani helpottamaan.

Juttelen Tirtha-host-isän kanssa partioasioista ja sain häneltä lahjaksi Nepalin partiolaisten vyön ja kangasmerkkejä. Mutta mikä arvokkaampaa, sain kutsun huhtikuussa järjestettävään Chitwanin alueen partiolaisten leirille! Tuohon leiriin liittyen osallistuin myös yhteen kokoukseen. Se olikin sitten tähän astisen elämäni vaarallisin partiokokous. En olisi edes lähtenyt, jos olisin tajunnut tilanteen. Jouduin nimittäin matkustamaan moottoripyörän kyydissä pikatietä. Ja ilman kypärää. Eikä 65-vuotiaan ajovakaudessa ollut varauksetonta kiittämistä. Noin puolen tunnin matkan puolivälissä muistin alkaa hengittämään. Käteni olivat tunnottomat satulankahvan puristamisesta. Yritin miettiä sopivia laskeutumisasentoja, jos törmäillään, eikä vähentänyt paniikkiani yhtään. Paluumatkalle lähdettäessä yritin pyytää Tirthaa jättämään minut bussipysäkille, mutta ei hän sitä ymmärtänyt. Ymmärsi kuitenkin jotakin hädästäni ja ajoi huomattavasti hiljempaa kuin menomatkalla.

Koulussa olen näyttänyt lapsille kuvia ja kertonut jotakin Suomesta. Kummitätini lähetti minulle suomalaisen seinäkalenterin. Lasten reaktiot ovat ihmeellisiä. Jopa pienimmillä suut loksahtelevat ihastuksesta auki, kun he näkevät elokuisen auringonlaskun tai tammikuisen lumimassan.. Rehtorikin halusi nähdä kuvia ja esitti pari Suomi-aiheista kysymystä minulle. Kuinka monta kastia teillä on Suomessa? Entä onko Suomi kehitysmaa?

Nuo kysymykset menevät samaan ikimuistettavaan luokkaan, kuin taannoinen Annapurnan oppaani esittämä kysymys kännykästäni: Tämä onkin painava, se taitaa olla aito?

Samoin tulen muistamaan Laxmin, noin kuusikymppisen host-äitini, vierailun huoneessani. Hän tuli vaivihkaa, tutki purnukoitani. Osoitti kasvojaan "black no good". Hän halusi tietää, miten saan ihoni pysymään niin vaaleana. Onko minulla joku lääke tai voide? Voisinko antaa sitä hänelle?.......... Miten selittää, että tämä on aina ollut tämmöinen ja tämmöisenä suunnilleen pysyykin. Harmittaa, että nepalilaiset eivät hyväksy ihonsa tummaa väriä, vaan yrittävät vaalentaa sitä. Kaupassakin saa olla tarkkana, ettei osta vaalentavaa kosteusvoidetta. Niitä tuntuu olevan enemmän tarjolla kuin tavallisia.

Köyhyydestä vielä. Joskus toivon, että ravintolanpitäjät ja bussikuskit heittäisivät kerjäläiset pois. Mutta he eivät ole näkevinäänkään niitä. Jos ei ole sosiaaliturvaa, on elanto ansaittava jotenkin. On ihan suvaittavaa kerjätä. Kuntosalin pihallekin tuli joskus kerjäläisiä. Tuntui pahalta kelata juoksumattoa ja yrittää polttaa pois ylensyönnin jälkeisiä, kun toiset hakivat ikkunalasin läpi katsekontaktia.