Este ja hidaste

Kavipa huonosti. Mutta toisaalta ongelma oli hyvin ajoitettu. Sain juuri viimeiset orpokodin kiitoskortit ja valokuvat lahetettya Suomen tukijoille, kun lapparini tilttasi. Nyt tuli pakkotauko. Edessa on joko uuden tietokoneen hankinta tai entisen onnistunut puhdistus, silla ongelmana taitaa olla ylikuumeneminen ja sen myota nayton hamartyminen.

Pahoittelen blogitaukoa. Tammikuun puolivaliin mennessa asiat saataneen taas rullaamaan.

Vietimme orpokodilla ikimuistoisen joulun. Kiitos teille, jotka elitte hengessa mukana ja teitte taman mahdolliseksi! Soimme upeita ruokia - ja paljon. Lapset kiittelivat myos, etta karkkia oli tosi paljon (noin 5 kpl jokaiselle). Mutta jannittavinta oli varmasti joulupukin vierailu! Jokainen lahjansaaja oli yhta yllattynyt ja iloinen. Pukilla oli poski marka pusuista ja jokainen sai myos halata pukkia kiitokseksi. Kun lahjat oli jaettu, ehti pukki viela tanssia hetken kanssamme!

Onnellista Uutta Vuotta kaikille!

Päiväperho

Suunnittelija ja organisaattori minussa alkaa menettää otettaan Nepalin alla. Minulla on kalenteri, mutta sen käyttö on kumman nihkeää. Minulla on aikaa. Aikaa on. Aika on. Ei sitä tarvitse. Se on. Minä olen. Jotenkin niin.

Sama tauti tuntuu vaivaavan muitakin maassa olevia. Yritimme Sarahin kanssa sopia, milloin voisin vierailla hänen host-perheensä luona Kirtipurissa. Pääsimme asiassa niinkin pitkälle, että totesimme perjantain olevan paras päivä. Se perjantai on joku niistä tulevista perjantaista, ennen kuin lähden Kathmandusta. Tai sitten se on joku muu viikonpäivä.

Sepä se tuntuu olevan nepalilaistenkin elämäntapa. Kaikki sujuu sen kummemmin ohjelmoimatta. Mitä teen tänään? Voin aamulla miettiä mitä haluan. Jotain tällaista toivoisin tuovani mukanani Suomeen. Ettei minun tarvitsisi elää tarkkaan aikataulutetun kalenterin varjossa enää. Mutta osaisin saada asioita aikaiseksi ilman loppumattomia listoja. Enemmän vaan tuulen mukaan, vähemmän pakotettuna.

Yksi isoimmista peloistani Nepaliin tuloa suunnitellessani taisi olla yksinäisyys ja sosiaalisen elämän puute. Se lienee asia, jota jokainen vapaaehtoistyöhön lähtijä joutuu miettimään ennalta. Saako uudesta maasta ystäviä ja ovatko he sellaisia, että heidän kanssaan on oikeasti hyvä olla. Mutta minulla on ollut täällä onnea, sillä sosiaalista elämää ja loistavaa seuraa on ollut aivan sopivissa määrin. Paljon enemmän kuin osasin uskoakaan.

Ensinnä, olen taas oikea partiolainen. Osallistuin nepalilaisten partiolaisten kanssa kahdeksi päiväksi järjestön workshoppiin, jonka aiheena oli järjestön kehitys ja strategia seuraavana kolmena vuotena. Oli kiva pistää huivi kaulaan täälläkin. Seminaareissa on tullut istuttua, mutta viime vuodet palkollisena.

Eihän se seminaarimeininki paljon suomalaisesta poikennut. Vähemmän karkkia, mutta yhtä paljon teetä kuin Suomessa kahvia. Tosin täällä kupit eivät kulkeutuneet luentosaliin, vaan tee nautittiin säntillisesti ulkosalla. Suurin poikkeus taisi olla se, että olin osallistujista nuorimmasta päästä, miehiä oli enemmän kuin naisia ja olin AINUT joka neuloi aikansa kuluksi. Keskustelu polveili innostuneena ja kiivaanakin. Lounaan jälkeen oltiin kuolemanväsyneitä ja iltapäivällä perus happiloppu-poskienpunoitus päällä. Kiljavalla on kovat penkit ilman selkänojaa, täällä oli jäätävän kylmät muovituolit.

Seminaarista en joutunut ottamaan taksia kotiin, vaan pääsin ensimmäistä kertaa moottoripyörän selkään. Kathmandussahan kaikki kulkevat kaksipyöräisillä. Ilman kypärää, pahoittelen, maan tavan mukaisesti. Mielenkiintoista neuvoa tietä, kun yhteistä kieltä ei oikein ollut ja matkasta tuli hiukan aiottua pidempi. Kun tarjouduin ottamaan taksin, oli vastaus "ei tarvitse, olenhan ystäväsi."

Joulukuun aikana olen vihdoinkin saanut pontta aloittaa nepalin kielen opiskelu vähän enemmän tosissani kuin tähän asti. Uskoa itseeni, että voin sitä oppia.. ja innostua siitä, että voin ymmärtää edes vähän paremmin mitä nepalit minulle tahtovat sanoa. Aluksi opettelin ostamaan hedelmiä nepaliksi. Chaar kheeraa. Neljä banskua. Mutta ihanat ystäväni, lähikauppiaat vastasivatkin nepaliksi. Dui saya tis. Kaksisataa kolmekymmentä. Ja kun sama toistui kerta toisen jälkeen, hitaasti puhuttuna, hymyn kareillessa valmiina muuttumaan nauruksi, aloin uskoa, että voisin sittenkin oppia ne numerot.

Toinen pakote on tietenkin uusi työ ja vähemmän englantia puhuva maaseutu. Mutta toki vierasta maata pääsee kokemaan enemmän, jos pystyy kommunikoimaan vähän paremmin kuin tähän asti. Lisäksi nepalilaiset ovat tosi onnellisia ja aina yhtä yllättyneen oloisia, kun osaat sanoa heille muutaman sanan heidän kielellään. Tosin ihan samanlaisia olemme me suomalaisetkin, eikö? Ja onhan minulla onni omata oma nepalilainen nimi. Partioseminaarissa esittelin itseni; Namaste, mero nepalinaam Pooja ho ra my finnish name is Annukka. Sen jälkeen muutamat tuntuivat oikein nauttivan nimeni toistelusta ja kanssani tuntui olevan helppo tulla juttelemaan - jos ei muuta niin siitä nimestä.

Kathmandu kylmenee koko ajan. Tällä viikolla lehdessä kerrottin päivälämpötilan vaihtelevan +2 ja +20 asteen välillä. Ilman tuota päiväauringon hehkua en ehkä jaksaisi, mutta kun ottaa aurinkoa muutaman tunnin päivässä jaksaa huuruavan hengityksen, jäiset varpaat ja makuupussiintakertuneet yöt paremmin. Mitään lämmitystä meillä ei siis ole ja huoneeni kaksi ovea ja yksi ikkuna pitävät huolen siitä, että ilmastointi toimii. Sähköt ovat poissa kolmesta kuuteen tuntia sekä aamuisin että iltaisin. Keskimäärin siis kolmasosa vuorokaudesta ja puolet valveillaoloajasta ollaan ilman sähköä. Sähkökatkoista on kuitenkin aikataulu, enkä koe oikestaan minkäänlaista ongelmaa asian kanssa. Pitää vaan muistaa ladata akut päiväsaikaan, kun virtaa on. Ja iltaisin ei aina ole oikein mitään tekemistä pimeässä ja kylmässä. Mutta voihan niitä uniakkujakin ladata.

Ja kerrotaan nyt samalla kaikki fasiliteetit. Kuvioonhan sopii, ettei meillä ole vettäkään joka päivä. Eikä lämmintä vettä muutoin kuin kaasulla lämmitettynä. Ikävintä on kylmyyden ja vedettömyyden yhdistelmä. Kun aamulla pitää nousta makuupussista ja istua jäätävälle pytynrenkaalle ja sen jälkeen pestä kädet käsidesillä ja kasvot saveteilla. Mutta kun vastaavasti joskus pääsee hotelliin tai ystäville yöksi, osaa tosiaan arvostaa lakanoita ja X-asentoa, joissa nukkua. Mutta mitäs tässä valittamaan. Minulla on kuitenkin kerrasto ja lämpimät sukat ja säärystimet. Tosielämän sankareita ovat nepalilaiset, jotka elävät täällä vuodesta toiseen.

Kattoparveke on talon lämpimin paikka päivisin. Läksyjen luku ja muu iloinen hengailu tapahtuu siellä. Muutamat hankkimani joulukoristeet ripustimme alakerran olohuoneeseen. Parista Suomesta saapuneesta joulukalenterista avasimme yhteistuumin kaikki luukut kerrallaan. Kiitos! Lapset tykkäsivät niistä kovasti!

mikäettei joulupukki sopisi Sai Baban viereen..

Prinsessan huoneen eli oman huoneeni esittely jäi, kun esittelin kuvia muusta talosta. Onneksi sain Laurilta fisun lainaan ja muutaman erityisen hauskan kuvan:

valokuvakokoelma seinällä

joulukalenteri, tottakai!

Partion syytä sekin, että tunnen Laurin. No, tottapuhuen ansiota. Yksi yhteinen tuttu välitti yhteystietomme. Laurin ja Manakon kanssa teimme mainion päiväretken Banepaan. Vaikka on ihanaa olla suurimman osan ihmisten kanssa, on suomalaisessa seurassa aina jotakin speciaalia. Sama tausta, sama kieli ja melko samanlainen ajattelutapa. Tarjoan päiväretkestämme ja sen jälkeisestä Banepan turistipäivästä makupaloina kuvakoosteen.

suunta tuonne!

tämä on se puu, jota kohti mentii!

glögiä päivän päätteeksi :)

tokapäivä, Banepa

uhrihärkä..

uhrihärän pää

Lauri meni vähän lähemmäs uhrihärän päätä

lounaspaikan tarjonta

kanankoipia...

Totuus löytyy kaurapuurosta

Tänään näin joulupukin. Ihan totta! Ja pukki ehti ensin. Se nosti kätensä vilkutukseen, kun minä paljastin sille hölmistyneimmän ilmeeni.Olin palaamassa kuntosalilta, mietin kaurapuuroa, joululahjoja ja sitä, miten juoksun rytmi alkaa taas löytyä. Pukki meni ohi istuen Coca-Cola-auton lavalla räikeän muovikuusensa vieressä.

Joulupukin näkeminen Aasiassa tuntuu kummalliselta. Joulupukit eivät vaan kuulu tänne, mutta samaan aikaan lapsi minussa herää ja ilahtuu suunnattomasti näkemästään! Muistan yhä elävästi, miten kolme vuotta sitten Intiassa näin yhden ainoan joulupukin ja se osui joulupäivään. Sekin vilkutti, ja me vaan paineltiin bussilla ohi.

Jouluun on 12 päivää. Se oli niitä ensimmäisiä kysymyksiä, joita minulle esitettiin tänä aamuna. Ihan ensimmäinen kysymys oli, että saako Suomesta paristoilla toimivia käsiproteeseja. Meidän talossa vierailee usein eräs yksikätinen mies. Kerran hän kysyi minulta, olenko nähnyt proteesia ennen. Tänään hän kertoi minulle tarinan kätensä menetyksestä, seitsemän vuotta sitten armeijan ja maoistien yhteenotossa. Tämä mies työskenteli armeijassa. Yhteenotossa kuoli muutamia ja siinä räjähti pommikin, joka vei käden. Se vei myös näön ja kuulon joiksikin kuukausiksi. Toivuttuaan mies lensi Delhiin ja sai proteesin. Saksalaisen proteesin, mutta Delhiin oli lyhyempi matka kuin Saksaan. Ja siitä asti on kaiherrellut ajatus sähkökädestä, jonka sormia voisi liikuttaa. Lupasin kysyä, tietääkö Suomessa kukaan.

Entä muistatteko vielä Bradin ja Jolien? Ne meidän koirat. Ne ovat tai olivat Pramod-veljen koirat ja Pramod on nyt ollut yli kuukauden lomalla Hong Kongissa. Kukaan muu ei oikein välittänyt koirista ja niiden huolenpito oli vähän niin ja näin. Yhtenä aamuna kysyin aamaalta, missä koirat ovat? Vastaus tuli jalan heilautuksen kanssa: "minä potkaisin ne portista pois kadulle, kukaan ei niistä tykännyt! Ja niiden ruokaan meni rahaa ihan turhaan! Aina riisiä ja munia!" Siis siinä syy, miksi koiran haukku oli loppunut. Ehkä naapurit valittivat jatkuvasta ulinasta, sillä koirat olivat tottuneet nukkumaan Pramodin kanssa. En ole ihan varma, voiko pitää paikkansa, että koirat on noin vain potkaistu pois. Nepalilaiseen huumorintajuun sopisi myös pieni kiusanteko. Toisaalta meidän aamaassa on munaa sen verran enemmän kuin useimmissa miehissä, että enpä ihmettelisi... Vähän luulen, että koirat voivat olla myös jonkun muun kodissa odottamassa Pramodin paluuta.. Enpä tiedä. Jokatapauksessa olen salaa tyytyväinen, ettei meillä ole enää koiria. Toisaalta minua surettaa, miten kotikoirat oppivat elämään kaduilla... Mutta on sanomattakin selvää, että odotan sitä näytelmää, joka syntyy kun Pramod palaa kotiin! Käsittääkseni hänelle ei ole kerrottu koko totuutta, vaan vastaukset kysymyksiin koirien voinnista ovat olleet enemmänkin "iiiihan hyvin kai" -luokkaa.

Toisaalta saattaisin ottaakin koirat takaisin, jos pääsisin samalla Himaal-pojasta eroon. Kirjoitin jo joskus ajat sitten hemmotelluista nepalilaispoikalapsista. Usein siis perheen pojat kasvatetaan varsin lempeästi, ihan liian kanssa.. ja mitäpä muuta näistä sitten tulee kuin ulisevia kiusankappaleita? Nyt meidän talossa on yksi sellainen ja ero muihin 5-vuotiaisiin on valtava. Himaalin kanssa meille muutti hänen kaksi isosisartaan. Heidän äitinsä on sairaalassa ehkä jonkin sortin vaikean raskauden takia, ja isä viettää suurimman osan ajastaan sairaalassa, kuten maassa on tapana. Lapset saivat yhden ison huoneen vierailunsa ajaksi ja meidän lapset siirtyivät siitä huoneesta olohuoneen lattialle. Ei tunnu reilulta, mutta varmaan ihan toimiva ratkaisu kuitenkin. Tytöt käyvät yksityiskoulua ja näyttävät varsin kauniilta silitetyissä ja siisteissä koulupuvuissa lettinauhoineen. Aamaa sanoi, että lasten isä lupasi hänelle riisiä lasten pitämisestä. Minun länsimaisuuteni huutaa muun kuin riisin perään! Pyydä kunnon korvaus hoidosta! Mutta vähitellen alan päästä sisään yhä enemmän aasialaiseen ajattelutapaan. Jumala antaa ja jumala ottaa. Kaikesta selvitään ilman stressaamisia, joskus rahaa on vaan enemmän käytössä ja joskus enemmän.

Viime talven suomalaiset vapaaehtoistyöntekijät käyttivät kaikki talon lapset hammaslääkärin hoidossa. Monelle lapselle se oli elämän ensimmäinen ja ehkä viimeinenkin kerta. Korjattavaa löytyi monelta jopa yli sadan euron arvosta. Lapsia on tullut sen jälkeen kuusi lisää ja käytin heidät tarkastuksessa. Jos meidän kouluaikana laulettiinkin "Tiedän paikan kamalan, koulun hammashoitolan, siellä hampaat revitään..." niin nämä lapset odottivat iloisina ja kiitollisina tarkastukseen pääsyä. Kolmella tarkastuksessa käyneistä tilanne oli aika paha. Mätiä, mustia hampaita tai maitohampaita, jotka eivät ole lähteneet rautahampaiden tieltä. Viime vuoden vapaaehtoiset kertoivat ihmetelleensä, miten jotkut lapset ovat voineet edes syödä. Minä ihmettelen ihan samaa ja haluaisin tarjota hoidon näillekin lapsille kiireellisyysjärjestyksessä. Pistetään joululahjakampanja siis jatkumaan. Olethan yhteydessä, jos haluat tukea lastemme hammashoitoa.

Ja sitten lupaamani kuvakierros Aishworyan uudessa talossa:

Biru vanhassa, tyhjässä talossa

uusi talo vanhan talon katolta katsottuna

uusi portti ja vanha kyltti

kotialttari

meillä on iso olohuone!

mahtuu tanssimaan!

alakerran makuuhuonessa katsotaan myös telkkaria

toinen ja kolmas kerros

katolla on oikein pyykkinarut

PS. Ehkä samalla minuutilla, kun olin kirjoittamassa koiristamme kadulla, tuli Brad takaisin! Se on väsynyt ja rapsuttelee kirppujaan... ja haukkuu tietysti. Aamaa sanoi, että se oli pois VAIN 15 päivää...