Joskus elämä menee niin, että tilaisuus unelmien täyttämiselle on liian edessä. On pakko uskaltaa toteuttaa. Omalla kohdallani se tarkoitti omaisuuden pakkaamista ja siirtymistä sivuun oravanpyörästä. Pyyhin pölyt. Lopetin kuluttamisen. Yritin lopettaa jopa vanhojen tavaroitten keräilyn. Otin suunnaksi Nepalin ja pestauduin vapaaehtoistyöhön. Tämä on tarina Annukasta ja Kathmandusta elokuusta 2010 alkaen.
tai Shitwan.. jos kadulla on kasa norsunkakkaa ja pimeassa astut siihen.
Tapani, mina ja Sarah
Toisen viikon toinen retki vei Lamataarin jälkeen Chitwaniin ja mahtaviin seikkailuihin! Kolmen yön reissu alkoi kuusituntisen menomatkan keskeyttämisellä koskenlaskun vuoksi. Kypärät päähän, melat käteen, toimintaohjeet ja eipä muuta kuin menoksi!! Toki myönnän, että jännitti ja pelotti. Painoin jalkaterääni kumiveneen penkin alle niin, että toisinaan menetin tunnon siitä kokonaan. Mutta ensimmäisen puolen tunnin sisään olo rentoutui ja oli vaikea pitää suuta kiinni, kun ruskeanharmaa ja hiekkainen jokivesi pärisi kohti ja yli. On vaikeaa istua suu kiinni, jos nauraa ääneen...
Toisinaan koskioppaamme myös yllyttivät kaksi kumivenettämme kisaamaan nopeudessa ja vesisodassa. Eli jos et sattunut olemaan sillä puolella venettä, josta aalto löi yli, saatiin sotimallakin varmistettua, että olit täysin uitettu melonnan päättyessä! Aivan upea parituntinen, teen sen vielä uudelleen, jos tilaisuus koittaa!
aurinko laskee banaanipuun taa
Norsuilla etuajo-oikeus (joka on myos hyvan kirjan nimi!)
Jim tipautti vesipullonsa, takana tuleva norsu nosti sen maasta
Norsun ajo-ohjeet
Muuten Chitwan tarjosi elefantteja.. elefantteja kaduilla, metsissä ja jokapaikassa. Onnistuimme näkemään myös krokotiilin sekä krokotiilia säikkyvän koiralauman. Koirat ovat oppineet varomaan joesta juomista krokotiilien päästyä iskemään. Kävimme elefanttiajelulla viidakossa. Itse istuin viisikymppisen ladyn kyydissä, joka oli hieman haluton tahrimaan jalkojaan mutaan ja usein väisteli kiertoteitse pahimmat kohdat.. Elefanttien pito vaikutti varsin ystävällishenkiseltä Chitwanissa. Metsässä oli ruuhkaa, kun turistit saivat kokemuksensa heiluvasta kyydistä. Tärkeää on myös suojella eläimiä, mikä puoltaa osaltaa niiden vangittuna pitämistä. Ja uskon elefanttien pitävän työnteosta siinä kuin hevoset ja koiratkin. Ja työtä niiden on kai tehtävä, jos tahtovat syödä sen parisataa kiloa heinää päivässä.
Pääsimme tutustumaan myös nuoreen, noin nelivuotiaaseen elefanttilapseen, joka rakasti silityksiä, mutta ujutti samalla kärsänsä kasseihin ja vaatteisiin ja hamusi tiukkaan otteeseen...
Sarvikuonoa ja tiikeriä emme onnistuneet Chitwanissa näkemään. Niiden aika on parin kuukauden kuluttua, kun ruoho on lyhyempää. Sarvikuono pelkää luonnostaan itseään kookkaampaa elefanttia ja siksi elefantin selästä on mahdollista tehdä sarvikuonoretkiä. Tiikerin jäljet näimme kyllä viidakkoretkellä. Ylitimme joen pitkillä ruuhilla, kahlasimme rannan melkein polvea myöten ja pääsimme rantaan lotisevin jalkinein. Parituntinen viidakkoseikkailu olikin enemmän kasveihin tutustumista. Esimerkiksi ujo mimosa sulkee lehtensä, kun sitä koskettaa. Sen nepalinkielinen nimi onkin englanniksi ujo neito...
mun turistihattu
Muutenkin Chitwan tarjosi kaikenlaista kivaa! Koska töiden alkaminen ja ryhmän hajoaminen oli lähellä, oli ilmassa myös pientä haikeutta ja viimeisistä yhteisistä hetkistä nauttimista ihan toden teolla. Kävimme vielä toistamiseen rauhallisella jokiajelulla ruuhilla, kyläkävelyllä ja Tharua-heimon museossa, kylässä sekä vauhdikasta tanssiesitystä katsomassa.
Vapaaehtoistyö aloitettiin kahden viikon intensiivisellä kieli- ja kulttuurikurssilla. Ensimmäisen viikon istuimme mukavasti luokkahuoneen lattialla ihmetellen nepalin kielen venkuroita. Pari päiväretkeä Kathmandun ympäristössä sai onneksi välillä pakarat liikkeelle. Toisella viikolla retkeilimme ensin maanantaista keskiviikkoon Lamatarissa, noin tunnin ajomatkan päässä Kathmandusta. Torstaista sunnuntaihin taas vietimme vauhtiaikaa Chitwanissa useiden tuntien ajomatkan takana. Nyt tarinaa Lamatarista.
Lamatarin ehdoton kohokohta oli trekkailu vuorenrinteillä. Kun kysyt nepalilaiselta, kuinka korkealla olemme, et saa vastausta suinkaan länsimaiseen tyyliin metreinä vedenpinnasta vaan korkeuden voi hyvin mitata vaikka kotitalolta arvioiden. Matkojen arvioimisessa muutenkin on yleistä kertoa, kuinka kauan matkan tekemiseen menee aikaa kävellen tai autolla. Mutta siitäkin olen kokenut, että kaasua saa painaa tai tennarinpohjaa kuluttaa, jos aikoo päästä samoihin aikoihin.
Trekkailemaan lähdettiin aamuseitsemältä valkoinen paahtoleipä & tee aamupalan jälkeen (normisti en ikinä lähtisi niin vähällä minnekään liikkeelle! Paahtoleipä oli siis ihan pelkkänään, ilman lisukkeita.). Varhainen lähtö on ehdottoman hyvä, kun päivät tähän aikaan ovat varsin kuumat. En lopulta tiedä, kuinka korkealle menimme, mutta sen tiedän että siellä oli pilviä ja korvat menivät toisinaan lukkoon. Nousu oli välillä myös melko pystysuoraa. Onneksi kolmen tunnin rasvanpolton jälkeen saimme nauttia nuudelit ylhäällä ja vielä jaksoi takaisin alas kylään. Kaikenkaikkiaan trekkailu vei viitisen tuntia.
Muuten Lamataarin ohjelma sisälsi mm. daal bhaat -kurssin. Daal bhaathan (tuttavien kesken D&B) on nepalilainen perusruoka, jota syödään yleensä kahdesti päivässä aamuisin ja iltaisin. Bhaat merkitsee riisiä ja daal taas lissikeittoa. Näiden lisäksi voidaan tarjoilla muutakin soosia kauden sadon mukaan, kuten pinaattia tai kuten tällä kertaa, paistoimme perunanpaloja öljyssä. Ensin piti osata pilkkoa ne perunat nepalilaisittain, paistelu jo sujui. Kaikki nämä herkut valmistettiin nuotiolla. Kattiloitten pohjiin laitettiin mutaa estämään mustumista. Kokeilemisen arvoista Suomessakin ikuisen Bliwin sijaan.
Lamataarissa asuimme Sulavin perheen luona. Nepalilainen perhe on mielenkiintoinen yhteisö. Sulavin vaimon ja lasten kanssa saman kodin jakoi (ainakin) isoäiti ja veli perheineen. Sulav on maanviljelijä, joka lisäansioikseen tarjoaa retkiä vapaaehtoisille. Alle kolmikymppinen Sulav haaveilee Lontooseen muutosta varmaankin parempien tulojen toivossa. En sitten tiedä, miten vuorenrinteillä samoileva maanviljelijä oppii kulkemaan ison kaupungin metroissa. Ehkä hyvinkin.
Miehen asema on melkoisen vankka täällä ja pikkupojat kasvatetaan varsin eri tavalla kuin tytöt. Tai poikia ei aina edes näytetä kasvatettavan. Olen kuullut kerrottavan pikku riiviöistä, joille ei ole pidetty mitään kuria. Olen nähnyt, miten nämä hakevat aikuisen huomiota keinolla millä hyvänsä. Tyttölapset taas pääsevät varsin varhain oppimaan kotitaloustöitä äitiensä apuna ja oppivat nöyrtymään naisen vähäiseen asemaan. Onneksi orpokodissa näyttää kuitenkin vallitsevat tasa-arvo.
Lamataarissa tapahtui muuten "Se Kauhea Asia". Elämäni ensimmäinen iilimato takertui jalkaani... yööök.. mutta enemmän verenpaine nousi silloin, kun ensimmäistä iilimatoa triplasti suurempi kiipesi housunpunttia ylöspäin. No, nyt on tultu tutuksi noitten turhakkeitten kanssa ja henkinen valmistautuminen Annapurnalle voi alkaa muilta osin.
Lamataarissa vierailimme myös orpokodissa, joka on vähän karumpi ja köyhempi kuin minun Aishworyani Kathmandussa. Mutta lapset sielläkin olivat aivan ihania! Ja selvästi tottuneet vastaaottamaan vierailijoita, ainakin osasivat käyttää digikameroita varsin hyvin.
Niin, ja ne matkatavarat. Kiitos kaikille kannustajille! Saimme ne yksitoista päivää saapumisemme jälkeen. Ehjinä ja kaikki palat tallella! Nöyrin kiitokseni Jet Airwaysille viidenkymmenen dollarin hulppeasta korvauksesta. Sillä sai varmaankin pakolliset tarvikkeet hankittua (täällä deodorantit ja muut hygieniatuotteet sekä alusvaatteet ovat jotakuinkin Suomen hinnoissa).. jatkanemme keskustelua vakuutusyhtiön kanssa, sillä ennen Lamataarin keikkaa jouduimme vierailemaan North Facen myymälässä sadeasuostoksilla. Keskiviikko oli muutenkin mainio päivä saada tavarat takaisin, sillä torstaina lähdimme retkelle Chitwaniin, jonka jälkeen Markus ja Tapani eivät enää palanneet Kathmanduun vaan jäivät projekteihinsa maalle.
Aaja budhabaar ho. Nepalin kielen opiskelu on kaynnistynyt. Viikon intensiivikurssi on puolivalissa, nythan on keskiviikko, kuten kysymykseeni vastasin. Kieli vaikuttaa varsin hauskalta ja jotakuinkin mahdolliselta oppia ainakin yksittaisten sanojen osalta. Meille suomalaisille jotkut sanat ovat entuudestaan tutun oloisia ja tarttuvat helposti matkaan. Esimerkiksi mina = ma, minun = mero, kuinka paljon = kati, kenen = kasko. Muita hauskoja sanoja ovat esimerkiksi vahaista maaraa tai tunnetta kuvaava alikati tai aliali. Toisinaan opetus keskeytyy RAMROO (raamro) huudahduksiin, se tarkoittaa yleisesti hyvaa ja kivaa.
Pidamme majaa Kathmandun Kalanki-nimisessa kaupunginosassa. Miten tuo nimi opittiin? No, kalanki pitais muistaa, etta kalankissa ollaan...
Meita on seitseman 6-10 kk vapaaehtoistyojaksolaista. Lisaksi on paljon muutamien viikkojen duunareita. Kanssani naista seitsemasta kaksi tulee samaan orpokotiin toihin. Toinen on jenkki ja toinen on britti. Mina opin hyvin englantia heidan kanssaan, mutta mika tulee olemaan aksenttini?
Nepalilaiset ovat tosi kivoja ja hymyilevia tyyppeja, kuten matkailumainoksetkin lupaavat. Omakohtaisesti sain kokea sen, kun olimme pienessa ryhmassa lahistolla ostoksilla ja jouduimme umpikujalle. Pieni, vanha nainen tuli luoksemme ja viittiloi meita kotiinsa. Poika (tai pojanpoika) puhui kanssamme hyvaa englantia. Otimme ryhmapotretit ja joimme teet. Pahaksi onneksi iltapaivasateet yllattivat, mutta ei hataa, vastusteluistamme huolimatta saimme kyydin hostellille.
Kuten Facebookissa kerroin, jaivat matkatavarat jonnekin Lontoo-Delhi akselille. Nyt on eletty nelja vuorokautta ilman ja kai tama jotenkin menee. Eniten tyhmyydesta kertoo kai se, etta laakkeet ovat rinkassa. Kaiken muun kai saakin taalta hankittua. Mutta noitten takia alkaa hengitystiet arsyyntya ja flunssa sita myoten pakata paalle. Onni tai epaonni, mutta me kaikki suomalaiset olemme ilman tavaroita. Pystymme tsemppaamaan toisiamme ja luomaan uskoa, etta saamme ne viela. Lisaksi pakollisille ostoksille loytyy seuraa.
Avasin nepalilaisen puhelinliittyman, mutta ulkomaan tekstiviestit eivat tunnu lahtevan hyvin. Vastaanotto on kai toiminut ja jos ei, eli et oo saanut vastausta, niin silta varalta oothan muhun yhteydessa. Sahkoposti on siis varmin tapa olla yhteydessa, jos ei ole kiire.
Ruoka on vallan mainiota, daal bhaat maistuu, mutta meille on tarjottu myos lansimaisia herkkuja, kuten pastaa, paahtoleipaa ja lettuja.
Ma aliali Nepali bolne.
Eli puhun vahan nepalia. Hehhee, siihen on viela matkaa.
PS> jatkossa kirjoitan blogitekstit lapparilla ja lisaan kuvat mukaan. Nyt se lapparin laturi on.. arvatkaas missa!
Takana hieno kesä Suomessa. Vuorokausi lähtöön. Pupua pöksyssä, perhosia vatsassa. Tahtoisi melkein pistää jarrut päälle, kuten talutushihnassa oleva koiranpentu.
Nyt pitää suunnata katse tulevaan aikaan Nepalissa ja pitää ajatukset tiukasti siellä. Kestää lähtöhässäkät ensin.
Kaikki menee ihan hyvin. Mulla on sellainen lahjaksi saatu magneetti. Pakattuna rinkkaan.
