Suklaakko

Neulepuikkoni kilkattavat kovaa vauhtia, kuten sinäkin iltana, kun vuorossa oli Surya-pojan lapaset. Käväisin välillä keittiössä juomassa vettä ja poika seurasi perässäni. "Pooja, you are fat." Mitä??? Tunsin kyllä riisiturvotuksen, kuten muinakin päivinä, mutta... Fat? FAAAT? "Do you mean big?".. Kyllä, niin se poika tarkoitti. Poika, joka oli odottanut lapasiaan jo monta viikkoa ja joku viikko sitten sanoi haluavansa tulla mukanani Suomeen. Ja oli muutenkin kohdellut minua siihen asti mitä suurimmalla kunnioituksella. Pohdin kuumeisesti, mitä hän tarkoittaa ja kakistelin lisäkysymykseni ulos "Is it a bad thing?". Eikä se ollut. Enempi varmaan kohteliaisuus.  

Minä ja Dilip. Sekä tuo ilkeän näköinen Surya.

Jo ennen tuota iltaa olin jo päättänyt tehdä parannuksen ruokailutottumuksissani. Dashain rötväilyssä olin kasvattanut itselleni valtaisan makeanhimon ja saamattomuuden. Trekillä olin liikkunut paljon, mutta hakenut myös lisäenergiaa kaikenmaailman suklaapatukoista ja niistä leivotuista jälkiruoista. Iltariisistä olin osittain luopunut jo kauan aikaa sitten ja muutenkin yrittänyt pidättäytyä syömästä kello kuuden jälkeen. Nyt lisätään listaan puoli kiloa kasviksia päivässä - mikäs sen järkevämpää, sillä kuusi hedelmää maksaa täällä aina alle euron. Hyvä suklaa on kalliimpaa.

Lisäksi, vielä kun kaupunkilainen olen, ostaarätkäytin kuukausikortin kuntosalille. Jalo päätös on käydä siellä joka toinen päivä. Kortin ja palvelun hinnaksi tuli alle 20 €. Times Beaty & Health club on kätevästi kävelymatkan päässä. Lauantaisin tarjolla on myös saunaa ja meditaatiota. Kuuma suihkukin on yleensä tarjolla. Tosin vedenpaine on täysin olematon.. ensimmäisellä kerralla suihkun pää oli irrotettava. Toisella kerralla joku muu oli irrottanut sen eikä vesi tullut enää letkun päästä vaan sen murtuneesta puolivälistä. Mutta en valita - kuuma vesi on sentään jotakin!

(Taru: tässä kappaleessa tulee tuhma sana, joten kun luet blogiani tytöille iltasaduksi, niin huomaathan muuttaa sen) 

Uuden elämäni neljännen päivän iltaan mennessä olin sortunut makeisiin kolme kertaa. Valitettavasti suuni ei ole tuohesta. Mutta olin myös pysynyt tavoitteessani ja käynyt kuntosalilla joka toinen päivä. Lisäksi oloni oli kohentunut lähemmäs entistä. Sanotaan, että paheiden summa on vakio. Jos minulla ei ole muita paheita kuin makeiset ja leivonnaiset, niin minkäs sille sitten voin. En vedä keuhkoihini muuta paskaa kuin Kathmandun ilmaa. Perin puhdasta on elämäni. Ja uskokaa tai älkää. Kerran E.T. pelasti minut kaidalle tielle karkinhakumatkalta. Nepalin elokuvakanava näytti kahdeksankymmenluvun suosikkiani ja minä jämähdin sohvalle kyynelehtimään.

Kathmandu alkaa olla kylmä ja talvinen. Teitä naurattaa, jos kerron päivien olevan 20-25 asteisia ja yleensä aurinkoisia, joskus myös pilvisiä ja tuulisia. Mutta iltaisin hiipii kylmä ja pimeä. Viideltä iltapäivällä lämpötila on tippunut alle kahdenkymmenen kuumanakin päivänä ja yöllä ollaan kymmenen paikkeilla. Talot ovat huonosti eristettyjä. Rakosia löytyy niin ovista kuin ikkunoistakin. Talon kivilattiat ovat huimaavan kylmät paljaisiin jalkoihin ja sukkienkin läpi.

Suurelta osalta lapsista lähti tukka säitten kylmetessä. En tiedä miksi täitä vasten taistellaan juuri nyt. Yksi syy voi olla siinä, että pipoa on nyt luonnollista ja mukavaa käyttää. Joudun tunnustamaan, että lomani aikana unohdin osan lapsista nimet ja nyt opettelen niitä uudelleen. Sama lyhyt tukkamalli kaikilla ei ollenkaan helpota asiaa. Meille tuli myös kaksi uutta lasta ja pääluku taitaa olla nyt 43 paikkeilla.

Uudessa talossa on tilaa ja asiat varsin hyvin, olemme asettautuneet. Vanhaa taloa remontoidaan näköjään meikäläisten ja vuokraisännän yhteistyönä. Ikävyyksiä aiheutti murto tyhjillään olleeseen taloon. Yhtenä aamuna menin alakertaan unenpöpperöisenä tohinan keskelle. Käsitin ensin, että talosta oli varastettu kaikki hanat, joka olisi jotenkin käynyt järkeeni. Mutta talossa vierailtuani totesin, että varkaita olikin kiinnostaneet kylpyhuoneitten (talossa oli kolme kylpyhuonetta) saippuatelineet ja muut hyllyköt ja kannakkeet... Niillä taitaa olla aika hyvä jälleenmyyntiarvo, jos se kattaa yökeikkahommat ja vielä niiden puhdistuksen ja kunnostuksenkin. Jotkut oli nimittäin irrotettu seinistä melko väkivaltaisesti, eivätkä ne meidänkään jäljiltä ihan tuoreessa kunnossa olleet.

Joillekin olen kertonut suunnitelmistani vaihtaa maisemaa ja jättää Kathmandun pölyt taakseni. Nyt olen päässyt asiassa askelen, sen ratkaisevan, eteenpäin ja kävin juttelemassa ICYE:n toimistolla. Samalla sain muuten postini, kiitos joulukalentereitten lähettäjille! Äidin syyskuussa lähettämä paketti on yhä matkalla, joten en suosittele pakettien lähettämistä tänne.

Olen onnellinen Aishworyassa ja pidän työstäni, mutta tarvitsen enemmän haasteita enkä halua asua Kathmandussa enää. Niinpä lähden tammikuussa Chitwaniin Tadin pieneen kylään Saurahan turistikeskuksen läheisyyteen. Menen asumaan luultavasti rehtorin perheeseen ja Om Santi Secondary Schooliin opettajaksi. Jo Suomessa lähtöä suunnitellessani olin kiinnostunut myös opetustyöstä, mutta valitsin helpoimman ja varmimman vaihtoehdon orpokodissa. Nyt jouduin tekemään vaikean päätöksen kiinnityttyäni perheeseen ja kotiin, mutta uskon vakaasti, että päätös on oikea. Jälkikäteen olisin varmasti katunut, jos olisin jäänyt tänne. Kevään blogipäivitykset tulevat siis tarjoamaan elefantteja ja sarvikuonoja, loputonta maalaismaisemaa..

Joulun lähestyminen tuo yhä enemmän Suomea kuvioihini ja ajatuksiini. Ensimmäisen adventin kunniaksi suomalaiset ystävät kutsuivat kotiinsa glögille. Meitä oli varmaan lähemmäs parikymmentä, pöytä koreana ja tunnelma korkealla. Tuntuu ihan satumaiselta maistella ruisleipää, pipareita, homejuustoa, possua, poroa, Fazerin sinistä.. Ilta oli ikimuistoinen ja ihana!

Itsenäisyyspäivänä suurlähetystö kutsuu lounaalle ja juhlimaan. Teetin mekon ompelijalla, ostin alle 5 € kengät, mutta mustat sukkahousut on vielä metsästämättä. Lienee syytä mennä suoraan johonkin länsimaisimmista ostoskeskuksista, olemme kuitenkin maassa, jossa sukkia ei yleensä käytetä. Itsenäisyyspäivää edeltävänä iltana on tarjolla kauneimpia joululauluja. Siihen osallistuminen on vielä vähän harkinnassa pitkän välimatkan vuoksi.

Vaikka alankin olla joulutunnelmissa, älkää odottako joulukortteja minulta, olen pahoillani. Taktiikkani kirjeitten ja korttien kirjoittamisessa on se, etten ota niistä mitään paineita, vaan kirjoittelen silloin kun hyvältä tuntuu. Olen kyllä nähnyt täällä hykerryttävän kaameita joulupukki-kortteja, joten en ole ihan varma pystynkö täysin pitämään näppini erossa niistä.. mutta sekin tapahtuu sitten fiiliksen mukaan.

Joulun valmistelut myös perheelle ovat kovassa vauhdissa. Nämä nelisenkymmentä lasta, jokainen tulee saamaan pienen paketin jouluna! Moni saa koulua varten uuden repun ja eväsrasian. Joillekin tarvitaan uusi koulupuku. Lisäksi hankin muutamia toivottuja DVD-levyjä, pelejä, palloja ja muuta kivaa. Ja sitten perushyödyllistä tavaraa, kuten shampoota, saippuaa, huulirasvaa, kosteusvoidetta...

On tosi vaikeaa löytää kyllin hyvälaatuisia reppuja. Valitettavasti kauppoja täyttää Kiinan halpatuonti. Testaan joka repun ennen ostamista, materiaalin ja vetoketjut. Onnistumisprosentti on ollut tähän mennessä noin 10. Parin viikon sisään saatan nähdä jo aiheesta painajaisia. Mutta ei ole mitään järkeä siinä, että reppu on rikki jo puolen vuoden kuluttua.

Paketointiin keksin ekologisen idean. Olin säästänyt vessapaperirullien hylsyjä (en halua edes ajatella, mitä tavaroitani muuttaneet ystäväni ajattelivat niistä!!!) pitkin syksyä. Ajatuksena oli askarrella tonttuja, mutta joku siinä ajatuksessa mätti. En uskonut pystyväni selittämään tonttuperinteitä lapsille, joille joulu on varsin abstrakti tapahtuma - varmaan vain päivä jolloin vapaaehtoistyöntekijät haluavat tarjota hyvää ruokaa ja antaa lahjoja.. Niinpä keksin, että pistän hylsyjen sisään karamelleja, koristelen ne kauniilla lahjapapereilla ja kiinnitän kauniit tötteröt paketoimattomiin lahjoihin. Katsotaan toimiiko!

Kiitän Aishworyan puolesta kaikkia joululahjaprojektiin osallistuneita! Oli tosi upeaa huomata, miten halusitte auttaa ystäviämme täällä kaukana. Ja Niman ystäville tiedoksi, että tyttö on päässyt takaisin kouluun lähes neljän kuukauden tauon jälkeen!

Lupasin jollekin kuvan leluhyllystämme, tämä vanhassa talossa.

talvivaatteidenetsintätalkoot...

"A diamond evelves under pressure"

.. niin on maalattu Shining Star Sec. Boarding Schoolin seinään Pokharassa. Minun ja koulun tiet kohtasivat vaelluksen jälkeisenä aamuna, kun kömmin aamupalalle pieneen Cool Cool -nimiseen lähiravintolaan mielessäni vaihteeksi muu kuin omeletit tai mysli. "Oletko italialainen?" kysyi nuori tyttö. Jatkoimme jutustelua.. "Onko sinulla nepalilaisia ystäviä? Tule kanssani kouluun, niin voit jutella opettajien ja muiden oppilaiden kanssa."

Tyttö oli kasiluokkalainen, 16-vuotias Pabitra. Meistä tuli ystävät. Nepalilaisilla on tapana kysellä kaikenlaista ja kutsua mitä hassumpiin paikkoihin, joten olin vähän varuillani kouluun menon kanssa. Mutta söin aamupalaani rauhassa ja jäin istuskelemaan kirjani kanssa. Sitten tyttö tuli leteissään ja koulupuvussaan: "Joko mennään?"

Hassua miten kouluun voi vain mennä. Kävin ensin Pabitran luokassa, sen jälkeen menin nursery-luokkaan eli 4-5-vuotiaitten lasten luokkaan. Liikuttavaa, miten osa opettajan työtä oli itkevien pienokaisten lohduttelu päivän alkajaisiksi. Sitten koko koulun väki kokoontui pihalle aamunavaukseen, laulamaan Nepalin kansallislaulun ja jumppaamaan. Rehtori puhui ja yksi oppilaistakin kävi puhumassa. Rehtori kävi kysymässä minulta, voiko jotenkin auttaa, mutta muuten sain olla rauhakseen kenenkään enempiä kiinnostumatta seisoskelustani.

Aamunavauksen jälkeen menin Pabitran luokan tunnille. Ensin oli nepalia ja toisella tunnilla englantia. Lapset kysyivät, tulenko heidän kanssaan huomenna koulun piknikille.. mikäs se on, pyörittelin päätäni. Opettajille oli sopivaa, että osallistuisin, mikäs siinä sitten. Ei minulla muuta ohjelmaa ollut mielessä.

Illalla kävin Pabitran perheen ravintolassa kysymässä lisätietoja retkestä. Opetin sisaruskatraalle muutamia suomen kielen sanoja. Huomenta taipui luonnostaan kivasti länsimurteelle "huamenta". Lapset kertoivat minulle elämästä Nepalissa. Perheellä on seitsemän lasta, jotka kaikki asuvat vanhempiensa kanssa ravintolan takana olevassa kodissa. Nuorin lapsista on 13-vuotias ja vanhin 23. Pahitran veli Ananda on samalla luokalla hänen kanssaan, mutta vanhemmat olivat antaneet vain tytölle luvan lähteä retkelle rahan vuoksi. Kysyin, haluaisiko Ananda tulla, jos maksan hänen osallistumisensa. Halusi hän, halusi kovasti. Retken hinta oli 250 rupiaa eli vajaat 3 €.

Aamulla oli varhainen lähtö, menin aamupalalle kuudeksi ja siitä kävelimme koululle. Ahtauduimme koko porukka, 8-, 9- ja 10-luokkalaiset sekä opettajat, yhteen koulubussiin. Ehkä puolelle riitti varsinaiset penkit. Pojat osoittautuivat samanlaisiksi meluaviksi apinoiksi kuin minunkin kouluaikanani ja tytöistä isoimmat olivat.. tiedättehän.. kikattelevia pissisprinsessoja. Ei siis uutta auringon alla. Huomioni kohdistui lähinnä siihen, miten paljon opettajat näyttivät välittävän lapsista ja nauttivan heidän kanssaan työskentelystä.

Koska bussi oli niin täynnä, emme menneet retkelle suunnitellusti Lumleen asti, vaan jäimme alemmas Naun Danda View Pointille. Päivä oli kuuma ja kaunis. Pelasimme pelejä, kävelimme lähimaastossa, valmistimme ruokaa yhdessä, kovaääniset toistivat nepalilaista musiikkia... Ja kuten joskus ennenkin, minua yllytettiin tanssimaan nepalilaista tanssia. Ja kuten joskus ennenkin, taipui yleisö hillittömiin suosionosoituksiin ja nauruun, kun aloin tanssia... en tiedä miksi? Mitenkään epäkohteliasta se ei tunnu olevan, mutta kumman suuri numero tuntuu syntyvän joka kerta yhdestä pienestä tanssista. Hauskaa sikäli, jos hassuakin!

Annoin siis Nepalin viedä enkä suotta! Vietin varsin ikimuistoisen päivän näiden koululaisten kanssa. Ja nuotiolla tehdyt kasvispaistokset ja basmatiriisi olivat kerrassaan mainioita!

Pokharassa muuten bongasin tutun logon, tarkkasilmäisenä jo vilahdukselta bussin ikkunasta, ja uusia mainoskylttejä löytyi vielä eri puolilta kaupunkiakin. Sehän siinä, Levin kuumailmapallo! Tahdon lentää Levin pallolla Nepalissa!

Ja yövyin jälleen Pokharan kivassa Laxmi guesthousessa epämääräisistä varoitteluista huolimatta...

Palattuani Pokharasta Kathmanduun minua odotti TODELLA iso yllätys.. varsinainen odottamattomien tapahtumien viikko. Kotiportti aukesi kuin ennenkin, mutta piha oli vähän autio - ja talo tyhjä! Poissaollessani oli tapahtunut muutto uuteen taloon! Uusi talo on kadun toisella puolella, vastapäisestä talosta seuraava. Ja hieno talo onkin: parvekkeita, huoneita, kylpyhuoneita, iso keittiö, kaunis piha, oma kaivo pihassa. Ennen lähtöäni olin vannottanut, että muutto tapahtuu vasta paluuni jälkeen, mutta niin ei vaan käynytkään. Kaikki tavarani oli kyllä pakattu nätisti kahteen lakananyyttiin ja kaikki oli tallella, mutta melkoisen kotiintulon järjestivät!

Loppuun haluan vielä kiittää kaikkia Niman tukijoita. Saimme hienon summan kasaan ja tyttö on saanut tarvitsemansa hoidon. Kouluun hän ei ole vielä palannut, mutta tekee jo kotitöitä esimerkiksi ruoanlaiton ja siivouksen merkeissä. Myös aineettomille joululahjoille on ollut kova kysyntä ja voin iloisena todeta, että kaikki on nyt myyty. Mikäli haluat avustaa Nepalin lapsia muilla tavoin, olethan yhteydessä!

Annapurnia ja oksupoksuja

tai toisinpäin: Oksupoksuja ja Annapurnia. Sillä oksupoksut ehtivät ensin.

Lauantai 13.11. Pokhara - Naya Pul 1070 m - Tikhedhungga 1480 m

Aamukahdeksalta saimme kyydin Pokharasta Naya Puliin. Mukanamme assistantti, eli oppaaksi opiskeleva kantaja Puspa sekä kantaja Archana.

Alkumatka meni hyvin. Olin nauttinut Pokharassa ison Trekker's breakfastin. Muutaman tunnin jälkeen pysähdyttiin teelle. Jossakin meni kuitenkin pieleen, sillä aika pian teen jälkeen olo alkoi muuttua helvetilliseksi. Jouduin ensin turvautumaan pariinkin otteeseen "natural toilettiin" ja sen jälkeen, kohta matkaa jatkettuamme kiirehtimään ravintolan terassin ohi, ennen kuin tyhjensin loput yläkautta. Olin kalpea ja hikoilin.

Jouduimme jäämään seuraavaan majataloon Tikhedhunggaan. Se oli nimeltään Indra ja sijaitsee välittömästi Kamala guesthousin jälkeen.

Kamala on melko yleinen naisen nimi Nepalissa. Ja voitte uskoa, että se pistää joka kerta suupielet nykimään yhtä lailla. Pokharasta voit löytää myös Kamalan pesulan. Ja mainittakoon vielä reitin varrelta löytyivät myöhemmin myös Bipi- ja Sankar-guesthouset.

Otin takaisin matkanteon kärsimykset ottamalla kylmän suihkun kuumassa suihkussa (ei toiminut) ja nukkumalla. Ajattelin homman olevan sillä selvä ja söin kevyen iltapalan. Yö meni sitten.. kuinkas muuten kuin vessassa juosten. Kärsimykset olivat varsin pieniä klo 3.30 asti, jolloin kaikki tuli taas yläkautta vauhdilla ulos. Enkä voinut vessanpyttyäkään halia, kuten uusseelantilainen huonenaapuri aamulla säälivästi totesi.

Sunnuntai 14.11. Tikhedhungga 1480 m - Ghorepani 2860 m

Sunnuntai alkoi siis aika väsyneissä ja sekavissa tunnelmissa kello 6.30 aamupalalla ja sen jälkeisellä lyhyellä levolla. Joku kysyi, enkö halua palata Pokharaan. En halua. Matka eteni, vaikka hitaasti. Yhtään ei lohduttanut tieto siitä, että kyseessä oli koko vaelluksen vaativin päivämatka. Vielä aamupäivällä olin valmis palkkaamaan ponin alleni, mutta niitä ei ollut saatavilla. Ponin vuokra olisi ollut varmaan pienempi kuin aineelliset vahingot, jos olisin sattunut kuukahtamaan kesken nousujen. Puolenpäivän jälkeen poni oli jo mahdollista saada, mutta hinta oli sen verran suolainen suhteessa vähemmän heikkoon oloon, että päätin kävellä loppuun asti. Sitä paitsi olin juuri syönyt melkein lautasellisen daal bhaatia. Johan sitä oltiin yli puolenvälin neljän tunnin patikan jälkeen. Aamulla olin ottanut kiehtovan cocktailin kotoisaa Imodiumia sveitsiläisten ja dubailaisten lääkkeitten kanssa. Mikään ei siis liikkunut enää mihinkään suuntaan.

Maanantai 15.11. Ghorepani 2860 m - Poon Hill 3193 m - Tadapani 2630 m

Sunnuntain päätepiste oli Ghorepani, jossa on myös Poon Hillin näköalapaikka. Minun kohtaloni oli kaatua sänkyyn suoriltaan, tällä kertaa kuuman suihkun jälkeen. Aamulla herätys oli viideltä, että ehdimme kiivetä auringonnousua katsomaan Poon Hillille. Tunnin pituinen nousu oli ehkä kovin ponnistus, keho pisti ihan kunnolla hanttiin. Onneksi Puspa tarjoutui kantamaan selkäreppuni.. ja onneksi aurinko nousi, pilvet hälvenivät ja kaikki oikeat, isot koettelemukset alkoivat olla ohi...

joulukukkapensas

rakas päiväkirja...

jään hotellihuoneen ikkunaan....

Vointi alkoi olla jo ihan hyvä. Olin epäillyt itseäni ja sitä, voinko lähteä tätä korkeammalle Everest Base Campille, mutta päivän mittaan aloin olla vakuuttunut, että se voisi olla keväällä mahdollista. Sairastuminen meni onneksi nopeasti ohi, eteneminen oli siitä huolimatta mahdollista eikä haavereitakaan sattunut. Upeat maisemat korvasivat kivut. Kolmas yö vietettiin Tadapanissa Panorama View Point -hotellissa. Täällä kylmyys tuntui jo painuvan luihin ja ytimiin. Vaikka makuuhuone oli varmaan yhtä kylmä kuin Ghorepanissakin, oli iso merkitys sillä, että yhteinen ruokailutila oli täällä lämmitetty vain kaasulla ja hyvin kevyesti silläkin. Myöskään vaatteita ei saanut minnekään kuivumaan. Hotellin nimi selittynee maisemilla, jotka ovat kirkkaina aamuina ihailtavissa hotellin pihasta. Pistin kellon ajoissa soittamaan, osittain senkin vuoksi, että saisin katkaistua kymmenen tunnin prinsessanuneni. Voimia oli vielä kerättävänä ja yleensäkin kaikkina öinä tuli nukuttua tosi paljon ja hyvin. Taukopaikoilla ei oikein ole mitään tekemistäkään, turista muitten trekkailijoitten kanssa tai pelata vaikka Heitä sikaa -peliä, kuten Tadapanissa teimme brittien kanssa. Niin, ja sitä auringonnousua ei näkynyt, oli turhan pilvistä.

Tiistai 16.11. Tadapani 2630 m - Jhinudanda 1780 m

Pääsimme aloittamaan matkan kello 8.00 ja päivän urakka oli tehty jo klo 15.00. Jhinudandan yöpaikan, Namaste hotellin ruokalista oli tehty niin ovelasti, että oli pistettävä elämä risaiseksi ja tilattava tavallista juhlavampi illallinen: hampurilainen salaatilla ja ranskalaisilla sekä jälkiruoaksi Mars-rulla ja maitokahvi! Mutta miksi olimme Jhinuun menneet? Kuumat lähteet tietenkin kiehtoivat! Mikäs sen mainiompaa kuin löllyä kuumassa vedessä kesken vaelluksen!

Mars-rulla

1. tee taikina ja kaulitse iso ympyrä

2. laita keskelle yksi tai kaksi Mars-patukkaa murskattuna

3. taita taikina kahtia ja sulje taskuksi

4. paista voissa tai öljyssä

5. anna suklaan valua sormissa ja nauti hyvällä omalla tunnolla vähintään 8 tunnin ylämäkikävelyn jälkeen.

Kuva-arvoitus? Mikä oli myös kivaa vaelluksella? Oikein!! Pääsin hetkeksi Suomeen, lokakuun alkupuolille keltaisten lehtien kahinaan, kuulaaseen pikkuplussakeliin, kuolevan luonnon tuoksuun!

Mutta Suomessa en ole koskaan tuntenut itseäni niin pieneksi luonnon keskellä kuin täällä. Kun ohitat polun sulkemiseksi tehdyn aidan ja astelet varovasti maanvyörymän yli, ymmärrät ettei kaikki ole hallittavissa.

Keskiviikko 17.11. Jhinudanda 1780 m - Bhickok Deurali 2100 m

Viimeinen kokonainen vaelluspäivä alkoi taas ajoissa klo 8.00. Upeet maisemat ja vuoret, nousua ja laskua ja riippusiltoja, kirjoitin päiväkirjaani. Ghurjungnissa polku kulki kyläkoulun pihan läpi. Melkoiset maisemat lapsilla käydä koulua ja tiiviisti aidattu lentopallokenttä koulun pihan jatkeena!

Yöksi saavuimme Bhickok Deuraliin, kylään, jonne ei tule vesijohtovettä, vaan kaikki vesi kannetaan päivittäin. Pisti ajattelemaan omaa vedenkulutusta. Ehkä veden puute ja sijainti myös karkottivat osan trekkailijoista, sillä olimme hotellimme ainoat asiakkaat. Naapurihotellissa sen sijaan näytti olevan kaksikin huonetta varattuna. Hotellin omistaja kertoi käyneensä Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Matkustustyylinä on käydä niissä maissa, joissa voi yöpyä tuttujen luona. On siis tullut koluttua muutakin Eurooppaa. Hän kertoi tyttärensä opiskelevan Jyväskylässä. Kun kysyin, miten hänellä sielä menee, ei vastaus ollutkaan pelkkää auringonpaistetta, vaan myös kylmää säätä ja yksinäisyyttä. Vietimme iltaa kaminan loimussa ja vanhana partiolaisena osasin väistyä - joka kerta - kun kaminaa elvytettiin palonesteellä. Muuten olisi nimittäin tullut palovammoja tai ainakin vaatevaurioita ja säikähdystä.

mansikka

Torstai 18.11. Bhickok Deurali 2100 m - Phedi 1130 m

Viimeinen yö oli tosi lämmin, nukuin jopa ilman sukkia ja säärystimiä! Myös vatsa alkoi olla normaali alkuviikon kemiallisen sokkihoidon jälkeen. Laskeuduimme 1130 metriin Phediin, jonne saavuimme sovitusti kello 13.00.

Milet (tai jotkut kirjoittavat myös millet) on jonkunlainen heinäkasvin osa, josta nepalilaiset valmistavat kotiviiniään eli raksia. Puhuisin ehkä kuitenkin ennemmin viinasta kuin viinistä. Lisäksi miletin siemeniä käytetään ruoan joukossa. Minä maistoin milet-pannukakkua viimeisellä tauolla. Naureskelivat ja varoittelivat mahavaivoilla, mutta minä sanoin, että Suomessa syömme aina tummaa leipää. Mämmistä en sen sijaan maininnut mitään. Enkä mitään mahavaivoja milet-pannukakusta saanutkaan.

Nepalissa ainakin Annapurnilla ja Everestillä majoittautuminen tapahtuu joko teltoissa tai majataloissa. Jälkimmäisessä systeemi on se, että majoittuminen itsessään ei maksa kuin euron tai kaksi yöltä - JOS myös hoidat ruokailusi majatalossa, etkä mene naapurin puuropöytiin. Minulla meni majoituksiin ja ruokailuihin alle 10 €/päivä. Syynä on tietenkin ensimmäisten päivien ruokahaluttomuus sekä eväät, joita sain mahdutettua kymmenen kilon painoiseen rinkkaani. Ohjeena oli varata majoitukseen ja ruokaan 15-20 € /päivä. Tosin myös korkeammalla on kalliimpaa, sillä ruoka kuskataan polkuja pitkin perille jalka- tai kaviovoimin. Homma toimii majataloissa ja muissa ravitsemusliikkeissä varsin ketterästi niin, että kantajat tai oppaat ottavat asiakkailtaan tilaukset ja hoitavat ne keittiöön, kuten laskutuksetkin.

Ostimme kantajat, automatkat, Tims-kortit sekä vaellusluvat Chhetri Sistersiltä, joka tunnetaan myös Three Sistersinä. Naiset pyörittävät hostellia ja vaellusbisnestä Pokharassa. Homma toimii hyvin ja tukee paikallisten naisten työllistymistä ja kouluttautumista. Puspaa haastatellessa hän kertoi firman olevan myös varsin lojaali heitä kohtaan. Koulutus on maksutonta eikä ilmeisesti sido pitkiksi ajoiksi. Muutama opas oli lopettanut työnsä ja perustaneet majatalon ja firma oli suhtautunut siihen kannustavasti. Palvelun hinnaksi tuli noin 20 €/päivä. Suosittelen lämpimästi!

www.3sistersadventure.com

Nepal on täynnä ihmeellisiä ja kauniita asioita, mutta olen nähnyt myös paljon surullista ja ikävää. Yksi surullisimmista asioista on mielestäni soranhakkaajan ammatti. Teiden varsilla voit nähdä katoksia, joissa isketään kivestä soraa. Useimmiten aikuinen, mutta ei valitettavasti aina niinkään. Ei ihmiskehoa ole tehty siihen eikä korvaus työstä voi olla suurensuuri.

Ja sitten yksi kaunis asia? Viimeksi ajattelin pyykkien kuivattamista. Mitäs sanotte, jos vien ensi kesänä palattuani pyykkini kuivumaan liikenteenjakajaan tai sillankaiteelle? Täällä värikkäät kangasparret tuovat iloa ja eloa kuivuessaan milloin missäkin. 

ponimainos ja kotimehiläispesä

hei turisti! heitä karssu!

koulutiellä

tehtävä oppaalle: saanko yhden tommosen?