Lisää otsikko napsauttamalla tästä

Milloinkahan kuuluisi se pieni *naks* pääkopasta, jolloin tietäisi siirtyneensä vasemmanpuoleisen liikenteen ymmärtäjäksi ja täysvaltaiseksi käyttäjäksi.. Puoli vuotta ei ainakaan riitä, ei minulle ainakaan. Olin palaamasta lomalta ja viisuminuusintareissulta Pokharasta, kun jälleen kerran sain itseni kiinni ihmettelemästä asiaa. Miten ne autot kulkevat omaan bussiini nähden tuota puolta, miksi torvensoitto kuuluu tuolta? Toisaalta oppimista voi vaikeuttaa, että täysi säännönmukaisuus puuttuu, esimerkiksi ohittelu on mahdollista kummalta puolelta tahansa..

Vapaaehtoinen tarvitsee lomaa ja kaltaistensa seuraa, vaikka se kamalan epäreilua onkin. Pistän haisemaan yli 1000 rupiaa (yli 10 €) jokaisena vapaapäivänäni. Kun olin päässyt ihmettelemästä epäloogisista suunnista ohittelevia autoja, pääsin miettimään kaiken köyhyyden mielettömyyttä. Voinkohan koskaan edes ymmärtää sitä? Mikä on sen tien viertä varvastossuissaan kävelevän, ruskeaksi ja juovikkaaksi parkkiintuneen vanhan naisen elämä? Millä se elää? Se kerää tien varresta muovia. Minne? Ja millä hinnalla? Ja millaista se elämä on? Miksi köyhyys ei lopu?

Olin saanut päivityksen Rampurin kylän ihmeellisestä elämästä. Siellä on likemmäs kymmenen vapaaehtoistyöntekijää ja sosiaalinen elämä sen mukaisesti hyvinkin vilkasta. On Raksi-mieheksi kutsuttu hemmo, joka mörähtelee englanniksi "good", pummaa tupakkaa ja tykkää tanssia Yölinnun tahtiin. Sitä tarvitsee toisinaan naurunrätkätystä. Teimme mielikuvitusleikin, jossa vapaaehtoinen pyytää päästä alkoholia käyttävään perheeseen asumaan - ja huomaa asuvansa Raksi-miehen kanssa samassa teltassa. Raksi ei täällä merkitsi ristiä tai ruksia, vaan on kotona tehty viina. Eikä host-perhettä voi tietenkään valita, saatikka sitten sen päihteidenkäyttötottumuksia.

Rampurissa on myös maatilallisten raskas elämä. Päivä pellolla ja tienaat 200 rupiaa. Meistä vapaaehtoisista kukaan ei syö edes yhtä niin edullista ateriaa lomallaan. Olemme kamalan etuoikeutettuja jo siinä, että meillä oli tilaisuus tulla tänne, mutta eriasemassa olemme myös eläessämme elämäämme täällä. Perheemme saavat meistä ylläpitorahaa joka kuukausi parin viikon peltotyön verran. Ehkä se on selitys siihen, miksi joskus koen olevani kuin prinsessa, joka ei kuulemma osaa tiskata. Aamupalakin tuodaan huoneeseen.

Alan kotiutua perheeseeni ja tykätä opetustyöstä koko ajan enemmän. En vaihtaisi takaisin Kathmanduun, en ainakaan ennen kuin säätilan kuumuus täällä käy sietämättömäksi. Toki soittelen orpokodille, lapset huutavat aamaan ojentamaan puhelimeen "Good morning, Pooja!" ja kaipaillaan kovasti. Mutta kokemus tämäkin, asua näin hiljaisessa paikassa ja kaukana palveluista. Vähän kuin asuisi kesämökillä. On ulkohuussi, käsinpestävät vaatteet, hiirenkakkaa tiskipöydällä, kaasuliesi, kaalia omassa pellossa ja maitoa naapurissa. Mutta jos tarvitsee latauskortin puhelimeen, on lähdettävä naapurikylään.

Ette ehkä usko, mutta uuden perheeni kaksi tenavaa saavat hermoni enemmän kiristymään kuin orpokodin 30plus lasta. Meno ja metakka on välillä kaameaa. En ole myöskään ihan vakuuttunut nepalilaisista lastenkasvatuskäytänteistä. Kouluun on sen sijaan hauska mennä. Melkein jokainen resupetteri nostaa kädet tervehdykseen "Good morning, miss" tai "Namaste, miss". Olen myös saanut oppilailta pieniä lahjoja... taatelin, purkan ja lasikuulan.

Ruoan laatu nousi aivan eri sfääreihin orpokodin jälkeen, kuten oli odotettavissakin. Kun siellä arkiruoka oli keskimäärin riisiä, linssilientä ja perunaa muutamia juhlavia poikkeuksia lukuunottamatta, pääsen täällä matkalle nepaliruoan ihmeelliseen maailmaan! Riisiä syön täälläkin kaksi kertaa päivässä, mutta linssiliemessä on myös linssejä ja tarkaarissa on kasviksia laidasta laitaan. Lisäksi saan buffalonmaitoa joka päivä!

Intianmatka-ystäväni kyseli Facebookissa, eivätkö ne siellä Nepalissakaan käytä lusikkaa.. Eivät ne käytä. Mutta minä saan toki käyttää. Voisin hyvin syödä sorminkin, mutta tunnen sen  niin epämiellyttävän tuntuiseksi. Kerron myös toisen asian. Ei ole pakko lukea eteenpäin. Täälläkään ei käytetä vessapaperia. Eikä sitä voi huuhtoa vessasta alas. Oikea käsi on syömistä varten ja vasen käsi vessa-asioita varten. Vessapaperi ei ollut minulle ongelma Kathmandussa, meillä oli vessassa muovipussi paperille. Mutta nyt olen ainut vessapaperinkäyttäjä talossa ja siten siis hieman nolossa tilanteessa. Olenkin ottanut härkää sarvista ja alkanut opettelemaan uutta vessahygieniaa pelkän veden varassa. Noh, saippuapalan sentään ostin tuskaani helpottamaan.

Juttelen Tirtha-host-isän kanssa partioasioista ja sain häneltä lahjaksi Nepalin partiolaisten vyön ja kangasmerkkejä. Mutta mikä arvokkaampaa, sain kutsun huhtikuussa järjestettävään Chitwanin alueen partiolaisten leirille! Tuohon leiriin liittyen osallistuin myös yhteen kokoukseen. Se olikin sitten tähän astisen elämäni vaarallisin partiokokous. En olisi edes lähtenyt, jos olisin tajunnut tilanteen. Jouduin nimittäin matkustamaan moottoripyörän kyydissä pikatietä. Ja ilman kypärää. Eikä 65-vuotiaan ajovakaudessa ollut varauksetonta kiittämistä. Noin puolen tunnin matkan puolivälissä muistin alkaa hengittämään. Käteni olivat tunnottomat satulankahvan puristamisesta. Yritin miettiä sopivia laskeutumisasentoja, jos törmäillään, eikä vähentänyt paniikkiani yhtään. Paluumatkalle lähdettäessä yritin pyytää Tirthaa jättämään minut bussipysäkille, mutta ei hän sitä ymmärtänyt. Ymmärsi kuitenkin jotakin hädästäni ja ajoi huomattavasti hiljempaa kuin menomatkalla.

Koulussa olen näyttänyt lapsille kuvia ja kertonut jotakin Suomesta. Kummitätini lähetti minulle suomalaisen seinäkalenterin. Lasten reaktiot ovat ihmeellisiä. Jopa pienimmillä suut loksahtelevat ihastuksesta auki, kun he näkevät elokuisen auringonlaskun tai tammikuisen lumimassan.. Rehtorikin halusi nähdä kuvia ja esitti pari Suomi-aiheista kysymystä minulle. Kuinka monta kastia teillä on Suomessa? Entä onko Suomi kehitysmaa?

Nuo kysymykset menevät samaan ikimuistettavaan luokkaan, kuin taannoinen Annapurnan oppaani esittämä kysymys kännykästäni: Tämä onkin painava, se taitaa olla aito?

Samoin tulen muistamaan Laxmin, noin kuusikymppisen host-äitini, vierailun huoneessani. Hän tuli vaivihkaa, tutki purnukoitani. Osoitti kasvojaan "black no good". Hän halusi tietää, miten saan ihoni pysymään niin vaaleana. Onko minulla joku lääke tai voide? Voisinko antaa sitä hänelle?.......... Miten selittää, että tämä on aina ollut tämmöinen ja tämmöisenä suunnilleen pysyykin. Harmittaa, että nepalilaiset eivät hyväksy ihonsa tummaa väriä, vaan yrittävät vaalentaa sitä. Kaupassakin saa olla tarkkana, ettei osta vaalentavaa kosteusvoidetta. Niitä tuntuu olevan enemmän tarjolla kuin tavallisia.

Köyhyydestä vielä. Joskus toivon, että ravintolanpitäjät ja bussikuskit heittäisivät kerjäläiset pois. Mutta he eivät ole näkevinäänkään niitä. Jos ei ole sosiaaliturvaa, on elanto ansaittava jotenkin. On ihan suvaittavaa kerjätä. Kuntosalin pihallekin tuli joskus kerjäläisiä. Tuntui pahalta kelata juoksumattoa ja yrittää polttaa pois ylensyönnin jälkeisiä, kun toiset hakivat ikkunalasin läpi katsekontaktia.