Tadin yö on pitkä ja pimeä ja näin talvella sankan sumun peittämä. Sammakot kurnuttavat, linnut naksuvat ja koirat haukahtelevat. Tadin yö on tuskaistakin tuskaisempi, jos satut heräämään pakottavaan vessahätään keskellä yötä.
Meillä on ulkohuussi, aasialaisittain reikä lattiassa ja nätit jalansijat ympärillä. Nukutaan monen lukon takana, mikä pistää miettimään, onko tuolla ulkona oikeasti jotain niin pelättävää, ettei sinne pitäisi mennä?
Pääsin Tadiin, tai tarkemminkin Ghegauliin, maanantaina. Bussi pysähtyi, ja edestä huudeltiin "Annukka". Minua olivat vastassa host-veljeni ja Lila. Kahdella moottoripyörällä: toiseen kiinnitettiin ylipainoinen rinkkani ja toisen takapakkarille minä ja loput tavarat. Oli alkuiltapäivä, nakkasimme tavarani talolle, noin kilometrin päähän isosta tiestä ja pysäkistä. Sitten miehet varmistivat, ettei minulla ollut mitään sitä vastaan, jos veisivät minut koululle. Mikäs siinä.
Lila kertoi, miten voisin ensimmäiset viikot seurata opetusta ja olla apuna, myöhemmin sitten opetuspuuhiin. Rehtori oli sairaana ja paikalla vain neljä opettajanaista, joista kukaan ei puhunut englantia. Oppilaat ja jokunen ohikulkeva aikuinenkin liimautuivat opettajainhuoneen kaltereitten taakse. Opettajat arvioivat minua nepaliksi luoden samalla jänniä katseita ja naurahdellen. Söin välipalaa muina naisina, eipä siinä oikein muutakaan voinut. Muukalainen oli tullut Tadiin.
Sitten yksi rouvista lähti johdattelemaan minua luokkahuonetta kohti. Olin niin hämilläni, etten ojentanut käsiäni kirjalle, liiduille ja harjalle. Mutta lopulta minulle selvisi: englantia vitosluokalle. Oppilaat näyttivät, millä sivulla oltiin menossa. Onneksi olen jo tottunut nepalilaisten lupauksiin, kuten tässä tapauksessa opetuksen suunnittelusta tai varovaisesta alusta, enkä lentänyt peffalleni vaan vetäisin ensimmäisen oppituntini.
Tunti meni ilmeisesti paljon paremmin kuin kukaan oli odottanutkaan, sillä toiseksi tunniksi minulle uskottiin vitosten lisäksi myös kolmos- ja nelosluokat. Noin neljänkymmenen oppilaan kanssa työskentely ilman yhteistä kieltä tahtoi sitten jo mennä vähän säätämiseksi.
Kouluni on pieni ja host-siskoni opettaa samassa koulussa. Oppilaita on noin 80, isoimmat ovat vitosia, eli noin 12-vuotiaita. Koulu on valtion koulu, lapset ovat köyhistä perheistä, melkoisia resupekkoja osa. Henkilökuntaan kuuluu toppatakkiin ja villahuiviin pukeutuva rehtorintassukka, melkoinen miehenraasu. Sitten on neljän opettajan kanalauma ja erillään pysyttelevä nursery-luokan opettaja, nuori nainen. Lisäksi on keppi kädessä kulkevat vahtimestarin tyyppinen yleismies. Keppiä tosin opettajatkin kantavat mukanaan, se on pieni uhka ja helppo tapa saada muksut hiljaiseksi. Itse olen toistaiseksi tyytynyt paukuttelemaan tauluharjaa. Ja kirjoja pöydänkanteen.
Koulu alkaa aamuisin kymmeneltä ja loppuu neljältä. Kuuteen päivään viikossa mahtuu noin viisi oppituntia. Kasvatustieteen opiskelijat oppivat ainakin Suomessa, että koulun yksi tehtävä on pitää lapset pois pahanteosta. Täällä se korostuu, valtion koulussa varmaan vielä yksityistä enemmän, eikä Suomen säilytysmerkitys ole mitään täkäläisen rinnalla.
Kanaopettajat kehuvat, miten kaunis olen, vertailevat pehmeitä ja valkoisia käsiäni omiinsa, ihailevat kenkiäni ja kysyvät, paljonko maksoin niistä, silittelevät pehmeää tukkaani. Nostavat paidanhelmaa ja ihmettelevät leikkausarpea mahassani, räpsyttelevät rintsikoita selän puolelta. Kovin tuttavallista näin ensimmäisellä viikolla. Oppilaatkin haluavat joskus kesken tunnin puheenvuoron, "Miss! Miss! You are so beautiful!"
Tulin kai siirtyneeksi murrealueelta toiselle ja ihmisten on vaikea ymmärtää nepalinimeni Pooja. Se vääntyy aina Pushpaksi. Minä huomaan kiintyneeni nimeeni siinä määrin, etten aio antaa sen kanssa periksi vaan korjaan asiaa niin kauan, että asia menee joskus perille.
Ikä on jännittävä asia, me pumpulissa eläneet eurooppalaiset näytämme täällä tosi nuorilta. Olisin hyvin voinut sanoa olevani 20-vuotias eikä kukaan olisi kakistellut vastaan. Minulla oli tarkoitus valehdella myös olevani naimisissa, sillä nyt kun en valehdellut kummassakaan asiassa, olen jatkuvien kysymysten piirittämänä: miksi en ole naimisissa, aionko mennä, onhan minulla poikaystävä, eikö minulla ole lapsiakaan? Hyvin jännittävää on myös aasialainen aikakäsitys, joka alkaa aueta minulle koko ajan enemmän. Sekä isäntäperheeni että koulun väki kysyivät minulta: kauanko viivyn täällä?
Opetustyö on ollut kaamean raskasta ensimmäisellä viikolla. Jouduin improvisoimaan oppituntien sisältöjä, eivätkä oppilaat ymmärtäneet minun perin erilaista englannin aksenttiani kuin rehtorilla. Sain jyskyttävän päänsäryn joka päivä, toivottavasti se ei ole pysyvä reaktio. Liekö syynä meteli kaikuvissa luokkahuoneissa, mitä varsinkin kolmannen luokan apinat saivat aikaiseksi. Muuten auktoriteettini on riittänyt kohtalaisen hyvin pitämään oppilaat hiljaisina.
Kolmantena koulupäivänäni sain rehtorilta useaan kertaan pyytämäni lukujärjestyksen. Oli uskomattoman rasittavaa heittää oppitunteja milloin millekin luokalle, varsinkin kun nepalin kielessäni ei vieläkään ole kehumista! Nyt minun lukujärjestyksessäni on joka päivä viisi oppituntia, yksi englannintunti kullekin luokalle. Koska järjestys on joka päivä sama, en kuvitellutkaan sen toimivat. Mutta olin väärässä: se toimi neljä ensimmäistä tuntia! Sitten tuli törmäys samaan luokaan toisen opettajan kanssa. Sain uuden lukujärjestyksen, jossa oli vaihdettu kahden luokan paikkoja.. toimiikohan se sitten sen paremmin?
Kotini on aika pieni ja vaatimaton. Talo on asfaltoidun kylätien varrella, jota traktorit ja moottoripyörät kulkevat tasaiseen tahtiin. Yläkerrassa on keittiö ja varasto sekä aitaamaton kattoterassi, ehkä keskeneräinen. Keittiön lattia on kätevästi betonia, ylimääräiset vedet ja teet voi viskata siihen. Alakerrassa on käytävä ja kolme makuuhuonetta. Yhden huoneen jakavat opettaja-siskoni miehensä ja kahden lapsensa kanssa. Toisessa makuuhuoneessa asuvat miehen vanhemmat. Hassu sattuma, että perheessä on aktiivisia partiolaisia. Host-isä on nk. scout teacher, eli maan tavan mukaan opettaja, joka vastaa koulunsa partioharrastuksesta. Ja vielä hassumpi sattuma on se, että kun partiotoimiston Keshav lupasi etsiä minulle partiokontaktin täältä Chitwanista, sattui se löytymään samasta osoitteesta, johon itsekin muutin!
Tällä hetkellä on vielä talvi, vaikka mitenkään kylmä täällä ei ole. Aurinko laskee kuuden maissa ja samoihin aikoihin laskeutuu paksu sumu maille. Ilma on niin kostea, että huoneeni ikkunat ovat aamuisin kosteuden peitossa sekä sisä- että ulkopuolelta. Huone haisee mullalta ympäri vuorokauden, vaikkei maalattiaa olekaan. Oikeastaan harmi, että sää alkaa muuttua kuumemmaksi, tykkään tosi paljon nykyisestä! Suomen sääoloihin verrattuna tämä olisi ehkä elokuuta.
Vaikka kylä on aika pysähtynyt, luulen, että tästä tulee vielä aika vauhdikas kevät. Kolmantena työpäivänäni yhden tytöistä sormenpää jäi tosi pahasti ovenkarmin väliin. Tyttö itki, hikoili, tärisi ja piteli kipuilevaa kättään. Näytti tosi pahalta ja verta vuoti vähän, pelkäsin tytön menevän sokkiin. Minulla alkoi mahassa kiertää siinä vaiheessa, kun sanoin "doctor" ilmaistakseni, että sormi tarvitsisi mielestäni lääkärissä käyntiä. Vastaus oli "here is no doctor". Koitetaan siis pitää kaikki ruumiinkappaleet tallella ja ehjinä!
Toistaiseksi en ole löytänyt internet-kahvilaa lähistöltä, mutta toistaiseksi en ole myöskään liikkunut pois kodin ja koulun väliltä. Minulla on kevyt aavistus, että isäntäperheeni toivoo minun olevan tallessa jommassa kummassa noista paikoista. Blogin päivittäminen jäänee siis kerran viikossa tapahtuvaksi, ehkä harvemminkin. Tällä kertaa mukana ei ole myöskään kuvia. En ole vielä tohtinut ottaa kameraa esille, kun tuntuu että muutenkin herätän täällä ihan tarpeeksi paljon huomiota...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti