Onnenpa pieniä pipanoita

Jos edellinen blogipäivitykseni pyöri jouluisissa (tai perinteisen laihduttajan silmin joulun jälkeisissä?) tunnelmissa, ei nousua tavalliseen taida toistaiseksi tulla. Viimeinen viikkoni on täyttynyt perinteisistä kotimaan joulukuun alun jutuista, mutta myös nepalilaisista perhejuhlista ja aasianmatkaajalle tutuista vatsanväänteistä.

Meillä kotona eli orpokodilla on järjestetty monenlaista Sai Baba -juhlaa ja rukoushetkeä. Oli meillä jonkun pojan syntymäpäiväjuhlakin samalla teemalla. Hassulta tuntui se, että samaan päivään osui yhden meidän orpotytön syntymäpäivä, mutta sitä, kuten ei muittenkaan orpolasten syntymäpäiviä muistettu mitenkään. Esittelen uuden talon seuraavassa päivityksessä, tiedän, että entiset vapaaehtoiset odottavat sitä kieli pitkällä. Esimakuna kerrottakoon, että uudessa talossa on myös oma kaivo. Hahaa! Ei yhtään niin likaista kuin Kathmandun juomavesi, taisivat ajatella. Katselin kauhuissani kun teevettä laskettiin hanasta.. eikä mennyt montaakaan päivää kun vatsanväänteet alkoivat huipentuen yhden päivän totaalityhjennykseen. Myös osa lapsista on ollut vatsasairaina, yksi pikkuinen sairaalassakin.

Minä olen päässyt loppujen lopuksi vähällä sairastelujen puolesta. Tämä oli kolmas vatsatauti täällä ja flunssiakin on tainnut olla vain yksi. Tosin, jos voitte kuvitella pienet jalat paljaina kivilattioita ramppaamassa, voitte varmaan kuvitella mitä niistä nenuista metriä ylempää tällä hetkellä valuu. Minä olen extratarkkana vitamiinieni ja käsidesini kanssa. Täällä ei tosiaan ole tapana käyttää sukkia, valitettavasti. Paitsi koulupuvun kanssa ne on oltava. Ja siitä on vielä kerrottava, mihin törmäsin yhtenä aamuna koulun portilla: siniset sukat eivät käyneetkään vaan piti olla valkoiset!! Mitä isompi lapsi, sitä varmemmin käännytettiin portilta kotiin sukkia vaihtamaan. Ihan pienet päästettiin sisään vaikka punaisissa sukissa, mutta siltä väliltä olevat saivat hävetä vähän aikaa portilla ennen kuin heidät laskettiin sisään. Kummaa nipotusta muuten melko vapaamuotoisen koulupukupukeutumisen kanssa.

Vapaaehtoiskaverini Tapani tuli Chitwanista kylään ja menimme Kauneimpiin joululauluihin sunnuntaina 5.12. Otimme mukaamme orpokodilta kolme lasta - kiitos Päiville ja Karille mahdollisudesta ottaa heidät mukaan. Joululaulut Nepalissa tekivät kuulemma tänä vuonna ennätyksensä lähes 50 suomalaisella osallistujallaan. Maine lienee kiirinyt, tunnelma oli ihanan lämmin ja jouluinen. Puhumattakaan taas suomalaisista ruoista, mutta niitä minun on varmaan turha toistaa edellisen päivityksen jälkeen.

Mukana olleet lapset - Biru, Nima ja Layoun - olivat tosi onnellisia illasta! He eivät ymmärtäneet varmaan muita suomen kielen sanoja kuin kiitos ja riisipuuro, mutta jaksoivat osallistua hyvin kuuntelemaan joululaulujamme. Meille he esittivät myös pienen nepalilaisen laulun. Minun pitää myöntää, etten olisi koskaan osannut kuvitella mikä vaikutus pienellä retkellä lapsiin oli. Yhtä hymyä ja kiitosta pari-kolme päivää. Minulle suurin kiitos oli kotiinpalatessa taksin takapenkillä, kun kolme onnellista ja väsynyttä päätä nojasi käsivarteeni.

Ja tuodaan taas konkreettiseksi Suomen ja Nepalin välistä eroa. Kun kerroin aamaalle, että voisin ottaa lapsia mukaan laulamaan joululauluja suomalaisten kanssa hän nousi iloisena pystyyn ja taputti käsiään päänsä päällä: "Ja sitten te tanssitte ja laulatte!" Ei aamaa, itse asiassa emme, me istumme aloillamme ja laulamme. Birulta taas kysyin, mikä oli parasta illassa. "Suomalaiset rukoukset", poika vastasi. Hän tarkoitti joululaulujamme, jotka varmaan kuulostavat vähän samalta kuin nepalilaisten rukoukset.

Itsenäisyyspäivän vietto taisi olla yksi tämän vuoden kohokohdista. Suurlähetystö oli kutsunut kaikki maassa yli 6 kk ja maassaoloilmoituksen tehneet lounaalle kello 12.30-14.30. Meitä oli lähes sata, aurinko paistoi suomalaisen näkövinkkelin mukaan heinäkuisesti lähetystön nurmikolle. Ystävälliset tarjoilijat toivat alkupaloja ja uusia laseja, keskustelu oli kevyttä ja kuplivaa. Suomalaisten lisäksi paikalla oli nepalilaisia yhteistyökumppaneita ja politikkoja. Itseasiassa juhla taitaa olla heitä varten järjestetty ja me vaan saamme kutsun siinä siivellä. Alkupalat olivat suomalaisia: lohta ja ruisleipää, lakkahilloa ja leipäjuustoa, Pohjanpoikaa, karjalanpiirakoita munavoilla... Pääruoka taas oli nepalilaista ruokaa (ei, riisiä en ottanut) mukavan lämpimin maustein. Jälkiruoaksi oli useita erilaisia kakkuja.

Oli ihanaa tutustua muitten maassa olevien tarinoihin ja luoda kontakteja. Ja kuten huhupuheet olivat etukäteen antaneet vinkkiä, lämpeni lähetystön pihalla oleva sauna virallisen osuuden päätteeksi. Tällä kertaa ei mitään sähkösaunaa vaan ihkaoikea puusauna ja mainion rapsakat löylyt!! Kiitos ja onnea rakas Suomi!

Itsenäisyyspäivän aamuna tarjosin orpokodin väelle sinivalkoiset Marianne-karkit, joita olin säästellyt koko neljä kuukautta tätä päivää varten. Pienet Suomenliputkin olivat taas tosi haluttuja. Orpokotimme väki suhtautuu suomalaisiin karkkeihin ja ruokiin hyvin tottuneesti - kaikki kelpaa ja on hyvää. Samaa ei sitten voikaan sanoa vapaaehtoiskavereista. Kysyin kanadalaiselta ystävältäni haluaako hän suomalaisen karkin. Ilme oli kauhistunut, hartiat nousivat kyyryyn.. ei kai vaan... mutta vakuutin ettei kyse ole salmiakista, vaan oikeasti hyvästä.

Tapanin ollessa vieraana hemmottelimme talon väkeä paistelemalla myös perinteiset suomalaiset letut jokaiselle! Mausteeksi oli vadelmahilloa ja suklaakastiketta. Ne eivät olleet mitä tahansa liukuhihnamössöä, vaan hankittu kaupungin hienoimmasta ostoskeskuksesta, Bhat Bhateinista. Olihan maalaisserkulle näytettävä myös tavaratalon oikeasti upea joulukuusi.

Jackilta sujui myös letunpaisto

Joulukuu on ollut hyvä, kuten kaikki neljä kuukautta tätä ennenkin ovat olleet upeita ja ihmeellisiä. Edelleen huokailen, etten päivääkään vaihtaisi pois. Onnenpa pieniä pipanoita matkallani kohdata sain. Mutta mitä onnellisempi olen ollut, on minulle on hiipinyt mieleen myös kammottava ajatus. Näenkö koskaan Afrikkaa, Japania tai Perua? Miten minun käy Nepalin jälkeen? Pystynkö matkustamaan enää muualle vai onko palattava kotiin kerta toisensa jälkeen? Ensimmäisen kerran ajatus heräsi, kun tutustuin Pabitraan Pokharassa. Toisen kerran olin syvästi liikuttunut, kun aamaa otti minut mukaan nepalilaisiin häihin, tai paremminkin niitten jatkoille. Paluumatkalla taksi kiisi Kathmandun hiljeneviä katuja, buddhalaisesta rukouslaulusta kaikui tiibetiläinen versio ja maa tuntui omalta. Laskupää sanoi, että jokaista elettyä päivää kohti on vielä 1.5 päivää jäljellä, eikä se tuntunut paljolta. Ehkä vähän liiankin vähältäkin.

Britneyn tahtiin ja wiskin voimalla

koulun pihalla

Lopuksi vielä viralliset tiedotteet: länsirannikon ystäville, että Alasatakuntaan lupaamani juttu on nyt lähtenyt ja Länsi-Suomeenkin on tulossa pieni juttu minusta ja työstäni täällä. En tiedä ilmestymispäiviä, mutta halutessanne voitte seurailla. Olisi oikein mukava saada lehdet (tai lehtileikkeet) myös tänne. Tähän mennessä olen saanut syksyn Partio-lehden ja perhe oli siitä (siis sen kuvasta) oikein mielissään. Muuten aletaan elää hetkiä, ettei postia kannata toistaiseksi lainkaan lähettää. Siirryn luultavasti tammikuun puolivälissä uuteen kotiin, jonka osoitetta en vielä tiedä. Posti Suomen ja Nepalin välilä kulkee pari-kolme viikkoa.