AnnuKath: Hämähäkkiä ei saa tappaa

Aina ennen uskoin niin, ja se oli tietenkin hämähäkkien eittämätön etu. Sen verran pitää laittaa kortit turvalliselle tulevaisuudelle, siis sen verran saa olla taikauskoinen. Aina löytyi joku, joka kiikutti hämähäkin kauemmas minusta, jos en itse siihen kyennyt tai sitten yllytin kotikissan tappopuuhiin.

Mutta kuinkas kävikään täällä. Parina iltana näin kauhukseni hämähäkin seinällä. Yritin auttaa sitä poistumaan huoneestani, mutta niin livakkaan kävivät sen jalat, että toiseksi jäin. Ja se karkasi sängyn taakse. Ei onneksi sen sängyn taakse, jossa minä nukun. Muutaman yhteisen yön jälkeen kohtasimme jälleen. Hämppy paistatteli iltapäivää ovessa. Annoin tilaisuuden. Avasin kohteliaasti oven ja koitin ohjata pois. Mutta ei, siinä se vaan toljotti ja minä toljotin taas sen torahampaita tai mitä lie pistimiä. Me kaksi vain ja luja luotto siihen, ettei epäonni voi jatkua ikuisesti. Ja sitten teräksisen juomapullon kylmä pohja, jota se jäi urhoollisena paikalleen odottamaan.

Täydenkuun aikaan koirat haukkuvat entistä enemmän kaduilla (jos se nyt on edes mahdollista) ja minun päässäni pyörii Nepal. Minun päässäni pyörii myös ihmeellinen blogiteksti tyhjästä aiheesta.

Meidänkin talossa asuu pari rakkikoiraa, tosin nimet ovat vähän rakista ylevämmät - Brad ja Jolie. Esikuvat löytyvät tietenkin valkokankailta. Nämä meidän rakit eivät osaa mitään. Ne eivät istu eivätkä tottele. Ne eivät tunnista edes nimiään. Ne kohkaavat ja varastavat pallon ja kerjäävät jopa pop corneja lapsilta. Mutta muuten ne ovat varsin kivoja tyyppejä. Ilmoittavat haukullaan, jos jotain epätavallista tapahtuu pihassa tai portilla, eivätkä ihme kyllä murise lapsille vasta kun ruokakuppiaan puolustaessaan. Eivät siis silloinkaan, kun kova ote iskee niskavilloihin ja selkänahkaan ja nakkaa tiehensä. Tosin myös hellyyden hetkiä on nähty.

Minä juttelen Bradille ja Jolielle suomeksi, sillä olen huomannut, että sitä ne ymmärtävät paremmin kuin jos puhuisin niille englantia. Liekö sitten kenen englanninkielentaito puutteellinen. Varsinkin Jolie, musta tyttö, on kovasti minun perääni ja suorastaan kerjää huomiotani. Ja minä kysyn siltä.. Mitäs sää taas oles matto mytänny? Onk sul kukka muistan ruokka antta? Essää saa tul tän ja anny se takas... Olessää nätti koer, mut kui noi tyhmä.

Nepaliksikin voisin jutella koirille, mutta ainut mitä sanavarastostani taitaa löytyä, on se sama, jota kuulen talossa muiltakin. KUKUR HOINAA!! Koira perskules... (Hoina on subjetkin kieltomuoto ja ho sen perusmuoto.)

pojat varmistavat, ettei Brad karkaa portista ulos

Naapuri se vasta koiraansa kouluttaakin. Pariin kertaan olen sattunut olemaan parvekkeella, kun emäntä juoksee pihassa tiiliskivi kädessään viattoman pölyhuiskan perässä! Siinäpä sitä! Koiraparan haukku muuttuu kipeäksi ulinaksi sitä myöten, kun ulko-ovi lähestyy ja emäntää senkus naurattaa. Ehkei kyse ole muusta, kuin saada koira pihasta sisään ja pitää vähän hauskaa siinä samalla, mutta saattaisin tietää pari hassumpaakin keinoa.

Aasialainen aikakäsitys tarjosi taas ihmettelyn aiheen. Olen siihen toki tottunut ja asennoitunut, mutta nyt pääsinkin ihmettelemään sitä ikäänkuin positiiviseen suuntaan. Kaikkihan tietävät, kuten minäkin tiesin, ettei aika ole täällä sama kuin meillä lännessä. Se voi ahdistaa ja kiukuttaa, mutta se tekee elämästä myös varsin jännittävää. Yleensä koskaan et voi tietää mitä tapahtuu seuraavana päivänä. Tai jos tiedätkin, et varmasti tiedä kellonaikaa.

Toisin kävi, kun vietettiin Indra Jatraa. Juhlaa vietetään monsuunikauden päättymisen merkiksi. Tänä vuonna se päivä oli 22.9. Ei siinä mitään, juhla muiden joukossa eikä se meillä kotona näkynyt kovin ihmeellisesti. Koulu tietysti oli kiinni ja lapset kotona. Mutta mitä kirjoitti The Himalayan times! Monsuunikausi alkoi tänä vuonna kaksi viikkoa myöhässä, joten se päättyy 6.10. Sitäpä siis odotellaan, sittenpä ei saada enää jatkuvia rankkasateita, vaan ilma muuttuu vihdoinkin talvisemmaksi. Täsmällistä, täsmäsäätä! Pekka ehdotti jopa, että voisin lähestyä lehteä tekstaripalstansa kautta ja kysyä viimeisen sadekuuron tarkempaa aikaa?

Ja vielä Nepalia. Sitä on rakkauteni Kathmandu tuktukia kohtaan. Tiedättehän nuo veikeät kolmipyörämopot? Kyyti keskustaan maksaa 10 rupiaa eli euroissa kymmenen senttiä. Täysien tuktukien takia olen joutunut ruuhka-aikaan kävelemään kotiin, mutta sitä tapahtuu onneksi aika harvoin. Kerran kun en jaksanut kävellä, testasin aitoaasialaistapaa matkustaa seisomalla tuktukin takapaksilla, sen ulkopuolella. Ei hullumpaa, kunhan keskinopeus pysyy totutun 20 km/h paikkeilla. Ja koska tuktukeilla ei ole varsinaisia pysäkkejä, olen noussut kyytiin ja kyydistä pois risteysalueella. Kieltämättä pistää suomalaiseen liikennekuriin tottuneen nieleskelemään hetken. Niin, ja ensimmäinen moottoripyöräkolarikin on koettu. Ei käynyt onneksi pahasti kenellekään, olimme vasta lähtönopeuksissa. Eniten pelästyi parivuotias pikkunassikka, joka valahti äitinsä kanssa tuktukin lattiaosaan.

Aikaisempi otsikkoni "Kuherruskuukausi on ohi" viittasi ajallisesti ensimmäiseen kuukauteen täällä. Nyt on eletty myös varsinainen kuherruskuukausi ja varsinkin sen jälkeistä aikaa. Eli on käyty läpi negatiivisiakin tuntemuksia esimerkiksi vapaaehtoistyöhön, maahan ja kulttuuriin liittyen. On etsitty vastauksia kysymyksiin "Onko tässä mitään järkeä?" ja "Mitä minä täällä teen?" tai "Miten saan talousmarkkani riittämään?". Osasin varautua ja ajatella asiaa etukäteen, kiitos Maailmanvaihdon perehdytyksen. Tietenkin kaikki kiva loppuu joskus ja arki alkaa. Täällä se arki vaan on niin perin erilainen kuin kotosalla. Ei täällä ole pesukoneita, mikroruokia eikä töissä sukkulointia. Täällä on harvoin "pakko" mitään samalla tavalla kuin kotona. Mutta "pakko" täälläkin jotain on. Täällä voi tulla eteen yllättävä pakko selventää nepalilaista elämäntapaa itkevälle vapaaehtoiselle, vaikka itselläkään ei olisi vastauksia. Ja pakko pitää naamaa peruslukemilla, kun sama kaveri tekee kummallisia havaintoja tästä maasta. Täällä pakko on joskus sillä tavalla kovempaa lajia kuin kotona.

Oli helpottavaa jutella ahdistuksesta parin muun samassa ohjelmassa olevan kanssa. Vaikka kaikilla meillä on asiat periaatteessa hyvin, on ne negatiiviset tunteet nousseet pintaan. Itse tajusin noitten keskustelujen aikana, että parin kuukauden jälkeen meillä on enää puoli vuotta Nepalia jäljellä. Se aika vaan menee eteenpäin täälläkin, vaikkei siltä aina tunnukaan.

Hämähäkki lähti, vaativa vapaaehtoiskaveri lähti. Nyt asustelen valkoisen sisiliskon kanssa. Enkä vaihtaisi päivääkään pois.