Pokhara, Tihar - ja uudelleen rakastuminen

Matkalla Pokharaan. Univelka jyskyttää päässä levottomasti nukutun yön jälkeen, mutta en pysty sulkemaan silmiäni. Ihan koskee, mutta kipu on hyvä. Olinko jo ollut lähellä unohtaa tämän kaiken? Nepalin viiltävän kauneuden ja kaikki värit köyhyyden keskellä. Hassut kapeat talot ja vuorenrinteitä täplittävät viljelykset. Oranssina loistavat kehäkukkapensaat. Aidoilla, puskissa, katoilla kuivuvat pyykit. Ja lopulta, lähempänä Pokharaa, uhmakkaina nousevat lumihuppuiset vuoret, joita ei voi lopettaa tuijottamasta. Kuuden tunnin heiluva bussimatka tuntui oikeastaan pelkältä huvittelulta, nautin jokaisesta silmäyksestä ja annoin ajatusten lentää.

temppeli ja nakoalahissi

lumihuiput

tienvarsikauppa

Teiden kunnosta ja liikenneruuhkista saa kuvan, kun kerron, että kilometrejä Kathmandun ja Pokharan välillä on alle 150. Ja kerron vielä senkin, että paluumatkaa tein yhdeksän tuntia. Pokhara sijaitsee Katmandusta itään, vähäsen luoteeseen ja on 400 metriä alempana kuin Kathmandu. Korkeusero tuntuu pieneltä, mutta lämpötilaan se vaikutti kyllä enemmän kuin positiivisesti!Ei tullut mieleenkään pistää sukkia jalkaan siellä!

Pokhara ei siis tuottanut pettymystä, kuten olin ounastellutkin. Ihana, rento Lakeside, turistialue, mutta tyystin erilainen kuin Thamel tai Thaimaassa nähdyt rantakohteet. Phewa Tal-järvi, jonka ympärille vuoret kohoavat. Hinnat ja palvelutaso hakkasivat nekin Thamelin mennen tullen. Pääsyy matkustamiseen oli viisumin ensimmäinen uusinta, mutta samalla vietin muutaman päivän lomaa muitten vapaaehtoisten kanssa. Ja jossain vaiheessa ensimmäistä päivää tajusin jotain muutakin. Ilma on kirkas, eikä maistu kielen päällä kitkerältä. Pakokaasut olivat poissa, tilalla puhdasta ilmaa useiden ahtaitten viikkojen jälkeen!

Oli ihanaa olla oikean tuntuisella lomalla pitkästä aikaa! Kuvitelkaa, miten pienet asiat, kuten kuuma suihku ja oikea sänky vaahtomuovipatjoineen ja lakanoineen voi saada ihmisen onnelliseksi... Ja miten kivaa oli kerrata tuntemuksia ja kokemuksia toisten vapaaehtoisten kanssa kaikessa rauhassa. Tapasimme sattumalta myös suomalaisen pariskunnan, joka kirjoittelee matkakertomuksia sanomalehtiin. Annoimme Tapanin kanssa pienen haastattelun ja samalla tuli kerrattua kokemuksia taas eri kantilta melkein aivoähkyyn asti..

Markus ja viimeinen momo kahdelta lautaselta..

veneretki

On ollut ihana muistella myös Suomessa olevia ystäviä. Sitä yhtäkin tyttöä, tai sanoisinko hänen sananparttaan lainatakseni naarasta, joka halusi aina korkeavyötäröiset farkut pitämään raskauden löysyttämät mahanahkat kurissa. Itse en voinut tuota koskaan ymmärtää, ja olin matalavyötäröisten farkkujen kannattaja. Mutta nyt voin kertoa, että alan ymmärtää. Riisi ja muut hiilarit ovat tehneet tehtävänsä, vaikka elopaino ei kai vieläkään ole noussut ylöspäin. Samainen naaras huvitti meitä kertomalla aikovansa tatuoida masuunsa "Kaikki on itse maksettu". Minä voisin jatkaa tuota lausetta "ja Nepalista hankittu".

Rakkaita terveisiä sinne (nimiä mainitsematta)!

Löysistymiseen ja löysäilyyn liittyen kerrottakoon tähän väliin, että Pokharan reissulla tein myös suunnitelmat ja varaukset marraskuun trekille, joka suuntaa Annapurnille. Rikon tietysti trekkailijan sääntöä numero 1: "Vaelluksella kenkien ja matkaseuran tulee olla vanhat" ja lähden matkaan sveitsiläisen Luzian kanssa, jonka olen tavannut nyt kolme kertaa. Tyydymmekin seitsemän päivän trekkiin ja varasin myös kaksi naispuolista kantajaa pienelle retkikunnallemme. Luottamukseni vaelluksen onnistumiseen on toki luja! Yhteinen englanti on hauskaa ja joskus vaativaa, ja naureskelimme, josko tarvitsemme englanti-saksa ja englanti-suomi sanakirjat mukaamme...

Lähdemme Kathmandusta Pokharaan torstaina 11.11. Vuorille suuntaamme lauantaina 13.11. Tämän hetken suunnitelmien mukaan reitti tulee olemaan seuraavanlainen:

1          taksi Pokharasta Naya Puliin, josta kävely Ulleriin

2          Ulleri > Gorepani

            Gorepani on matkan korkein kohta 3210 m. 
Annapurnan perusleirihän kohoaa lähes  kilometriä korkemmalle. 
Gorepanissa on myös Poon Hillin näköalapaikka

3          Gorepani > Tadapani                            

4          Tadapani > Jhinu

            Jhinussa on luonnon kuumat lähteet!

5          Jhinu > Pothana

6          Pothana > joku sopiva paikka

7          taksi Pokharaan

Pokharan reissulta palasin takaisin parahiksi Tiharin keskelle sen kolmantena päivänä Deepawalina eli valon juhlana. Juhla-aika selittänee osittain yhdeksän tunnin bussimatkaakin. Tihar on hindujen tärkein juhla Intiassa ja Nepalissakin toisiksi tärkein, heti Dashain jälkeen. Ja Deepawali taas on Tiharin tärkein päivä. Silloin vaurauden jumala Lakshmi vierailee jokaisessa kynttilöin ja muutoin valaistuissa kodeissa. Lisäksi Lakshmia varten tehtiin myös koriste ja sisäänkäyntiin johtava polku oven eteen.

Myös koirat saivat siunauksensa Deepawalina. Hämmentyneet Brad ja Jolie saivat päälleen ensin vesisuihkun, sen jälkeen heinänkorsi-vihtomisen ja lopuksi vielä isot punaiset tikat otsaansa ja kukkia selkään ja kaulaan! Houkuttimena ja kiitoksena oli toki päivittäinen riisiannos. Koirat toki tarvitsevat siunauksensa, niiden tärkeä tehtävä on opastaa sielut joen yli kuolemaan, mutta olin huomaavinani koirien eleissä pientä häpeän tunnetta ja epävarmuutta...

Päivän ehdoton kohokohta oli ilta, jolloin lähdimme lasten kanssa kaduille ja taloihin kauniisti pukeutuneina ja soittimet mukanamme. Lauloimme BAILIRAM, BAILIRAM, jonka jälkeen talon väki ilmaantui pihalleen. Seuraavaksi lapset tanssivat nepalilaisia tansseja cd-musiikin tahdittamana. Parin-kolmen kappaleen jälkeen talon väki toi tarjottimen, jossa oli seteleitä, kynttilä, riisiä ja joskus jotakin syötävää. Riisit laitettiin yhteen reppuun, rahat toiseen ja päästiin jatkamaan matkaa. Väistämättäkin mieleen tuli lapsuuden tammikuut ja kysymykset "No, osaakos nuuttipukit laulaa?", tosin nyt saimme nauttia myös ilotulitteista ja mitä upeammin valaistuista taloista. Jopa pakettiauton etulyhdyt vilkuttivat vuoroin punaista ja vihreää!

Kuljimme innokkaimpien lasten kanssa aina alkuyön kello 22.30 asti. Sen jälkeen taloissa oli jo niin hiljaista, ettemme voineet häiritä. Tai niin meluisaa, ettei kesken juhlankaan voi häiritä. Noita laulukierroksia saavat muuten tehdä vain orpokotien lapset sekä lapset, jotka käyvät kunnallista koulua. Muut ovat liian rikkaita ansaitakseen rahaa tällä tavalla.

Lapset saivat sievoiset summat kasaan laulamalla ja tanssimalla, mutta tärkeintä oli toki, että heillä oli kivaa ja hyvää aikaa. Kauniiksi lopuksi muistuttelen vielä aineettomista joululahjoista, joita tarjoan Nepalista Suomeen. Kysy lisää sähköpostilla! Yhden lahjan hinta on 15 € ja sillä katetaan yhdelle lapselle joululahja ja jouluateria Aishworyassa 25.12. Lahjoittajalle lähetän kortin, joka sopii annettavaksi joululahjaksi joko tulostettuna tai sähköpostilla. Lahjakortteja on saatavilla vielä parisen kymmentä ja jos orpokodin tai muitten Nepalin kohteitten tukeminen kiinnostaa, voidaan etsiä väyliä siihenkin!

Surya ja Luzia

harjoitukset ennen kiertelya

Muu maa mustikka?

Anteeksi Nepal.

Ja anteeksi blogin lukijat. Olen ehkä antanut ymmärtää, että elämä täällä olisi aina yhtä auringonpaistetta ja ihanaa. Se ei ole ihan koko totuus. Vieraaseen kulttuuriin astuminen ei tosiaan ole helppoa, ei varsinkaan, kun kulttuuri on niin lähellä kuin omassa kodissa. Saman katon alla, osana isoa perhettä. Elämä on toisinaan kaukana lomailusta.

Aloitin blogitekstin ensin näin ja jatkoin sanoilla, jotka nyt saatte vähän editoituna. Yhden nukutun yön ja eletyn päivän jälkeen. Haluaisin kertoa kauniisti niistä negatiivisista tunteista, joita täällä koen. Mutta en halua loukata ketään tai antaa väärää kuvaa nepalilaisista, kyse kun on subjektiivisesta kokemuksestani yhden nepalilaisperheen jäsenenä.

Näen päivittäin asioita, jotka eivät istu suomalaisuuteeni. Täällä on ihan mahdollista, että kädet kuivataan verhoihin. Mutta toisaalta, ei täällä ole pyyheliinojakaan kylppärissä. Täällä ollaan muutenkin vähän kuin me silloin, kun olemme metsässä. Täällä ei ole yhtään ihmeellistä, kun joku syljeksii miten sattuu ja minne sattuu, ulkotiloissa kuitenkin. Eikä nenän tai pepun kaivelua tarvitse pyydellä anteeksi tai hävetä, kuten ei kovaäänistä röyhtäilyäkään. Jos tee on kuumaa sitä ryystetään kovaäänisesti. Kaikki hörppivät vettä samoista pullonsuista ja minä mietin, ettei ole ihme jos olemme samassa räkätaudissa kaikki - koko talven.

Eivätkä nepalilaiset voi koskaan ymmärtää minua ja sitä maata, josta tulen. Mekin tehdään kummallisia juttuja. Kun näytin valokuvaa lapsuudenkodistani, vanhasta saunarakennuksesta kysyttiin, onko se keittiö. Ja sormella osoitettiin valkoista peitettä maan päällä. Se on sitä lunta, vastasin. Eivätkä nepalilaiset varmasti ymmärrä aikatauluja, organisointia ja kiirettä, jonka keskellä elämme. Jonka osittain itsellemme luomme. Täällä asiat tapahtuvat, ei paineita, jos ei tänään niin sitten huomenna. Tai ensi viikolla.

Minä en voi ymmärtää, että ne pitävät riisistä. Minä vihaan riisiä, ja muut syövät sitä vuodesta toiseen kaksi tai kolme kertaa päivässä. He myös kuvittelevat, että riisi on terveellistä. Siis se valkoinen, käsitelty riisi, jota täällä käytetään.

Inhoan jatkuvaa juoksutusta, joka tosin ei kohdistu minuun. Tuo minulle teetä, pese pyykkini, lakaise lattiat, hae käsilaukkuni.. Olen miettinyt kuinka syvällä tasa-arvo voi ihmisessä asua, jos epätasa-arvon kokeminen saa minut näin ärsyyntymään. Jos on kasvanut tasa-arvoon pienestä asti, miten siitä voi irrottaa siksi aikaa, että voi ymmärtää? Eikä kaikki minun näkövinkkelistäni alentava kohtelu varmaan ole alentavaa. Se voi olla vaikka ystävällisyyttä ja kunnioitusta.

Materialismia en arvostanut Suomessakaan ja nepaleissa se on tietenkin viehättävä piirre. Mutta miten sekin menee liian pitkälle? Jos unohdat tavarasi jonnekin, on joku kohta sovittamassa sitä ties minne ruumiin koloonsa. Länsimaiset hygieniakäsitykset ovat varsin kaukana täältä. Vai jakaisitko hammaslangan kanssani? Sitäkin olen joutunut todistamaan. Hammasharjat unohtuvat lavuaarin reunalle, jotkut säilyttävät niitä vessan lampussa. (Jos minä unohdan omani, pistän sen roskikseen). Kerran toinen kenkäni olivat kadoksissa kolme viikkoa ja epäilin jo koirien syöneen sen. Mutta se olikin elänyt omaa elämäänsä kenkätelineestä toiseen ja lopulta lukittuun varastoon. On enemmän kuin tavallista, että löydät kenkäsi jonkun toisen jalasta.

Kipein taitaa olla kysymys siitä, kuinka rikas minä olen. Tietenkin olen etuoikeutettu, kun voin tehdä elämässäni tällaisen hypyn. Suurimmalla osalla pallon tyypeistä tällaista tilaisuutta ei tule koskaan olemaan. Ja minä pääsen tästä kurjuudesta, roskien ja pakokaasujen keskeltä takaisin omaan pieneen elämääni. Eikä minun ole pakko syödä riisiä joka päivä, sillä voin hyvin panostaa euron itseeni ja syödä paremman aterian sen sijaan. Mutta saanhan olla kiukkuinen, jos he luulevat, että minulla on rahaa ylenmäärin, sen kuin vain kertovat mitä tarvitsevat?

Syyllinen tämän hetken Nepal-angstiin taitaa olla Dashain, jota on vietettiin pari viikkoa ja nyt eletään väliaikaa ennen kolmipäiväisen Tihar-festivaalin alkamista. Haluan arjen ja koulun takaisin! Minun ei pitäisi olla näin huono lomailija, kun olen odottanut sitä niin kauan. Ja asun isossa kaupungissa, jonka pitäisi olla täynnä vapaa-ajanviettomahdollisuuksia. Puhumattakaan niistä pienemmistä kaupungeista tässä ympärillä.

Pahinta on lomassa on telkkari. Se vie koko talon asukkaiden huomion noin 15 tuntia vuorokaudessa. Loppuaika ollaan armoitetusti ilman sähköjä tai nukutaan. Olen yrittänyt liittyä seuraan, mutta en vaan pysty.. vaikka kuinka yrittäisin.. kanavat räpsyvät eikä mainoskatkojen jälkeen enää palata entiseen ohjelmaan. Pari Nepalin kokenutta suomalaisystävääni on vahvistanut saman asian. Telkkari vie totaalisen huomion loma-aikoina ja kanavilla hyppely on tavallistakin tavallisempaa. Koulun alettua telkkari muuttaa taas toiseen huoneeseen eivätkä lapset istu sen ääressä edes joka päivä.

Silti. Paljon on asioita, joita haluan oppia Nepalista ja kantaa mukanani tämän jälkeen. Voisin jättää asioiden turhan murehtimisen ja tarttua enemmän hetkeen. Tilalle mahtuisi paljon hymyä, vieraanvaraisuutta ja kiireettömyyttä. Tilalle voisi mahtua tanssia ja laulua. Tilalle voisi mahtua jopa yllätysvierailuita, kuten täällä on tapana tehdä.

Sain tänään 27.10. ensimmäiset Suomesta postitetut kirjeet. Molemmat tekivät matkaa 5-6 viikkoa. Maailmanvaihdon lehti ehti sen sijaan perille vajaassa neljässä viikossa. Syyskuussa lähetetty paketti (äiteeltä!) ei saapunut vieläkään. Postini kulkee ICYE:n toimiston kautta, joka toki lisää aikaa. Kyselen myös toimiston työntekijöiltä postejani, jos tiedän, että jotakin on tulossa. Siispä: ilmoittelettehan aina, varsinkin jos lähetätte jotakin isompaa. Ylläri jää pienemmäksi, mutta ehkä postin perille tuleminen on vähän varmempaa.

Koska Dashain on ollut varsin rankkaa aikaa, (anteeksi työssä puurtajat!! Tiedän, että aika on kiireistä, pimeää ja raskasta Suomessa!!) lähden ensi viikolla, ennen Tiharin alkamista lomailemaan Pokharaan. Samalla tulee myös uusittavaksi viisumi ensimmäisen kerran. Se tarkoittaa sitä, että kolme kuukautta Nepalissa elettyä elämää alkaa olla takana!

Marraskuun muista suunnitelmista sen verran, että kahden viikon Everest Base Campin trekki on siirtymässä maaliskuulle matkakumppaneiden ja näiden kipuilevien polvien vuoksi. Sen sijaan lähden luultavasti katsastamaan palan Annapurnasta vajan viikon trekin merkeissä.

Talossa on käynnissä luteitten myrkytys parhaillaan. Haju on päätähuumaava. Siis jatkuvaa päänsärkyä sen kanssa. Lisäksi vuokrasopimuksemme on nyt päättymässä ja tämän hetken tiedon mukaan joudumme muuttamaan tammikuussa pois. Tästä informoin vielä myöhemmin lisää.

Loppuun vielä tarina yhdestä liikuttavimmista läksiäislahjoistani, laosilaisesta baci-nauhasta. Olin toki kehottanut ystäviäni pidättäytymään lahjojen ostamisesta, mutta... nyt kyse oli pienestä valkoisesta puuvillanauhasta. Viatonta. Päivi ja Ville olivat Laosin matkallaan päässeet mukaan baci-seremoniaan, jossa toivotettiin heille onnea ja turvallista matkaa Indokiinassa heidän jättäessään majapaikkansa perheen. Laosissa tämän seremonian järjestäminen on tavanomaista ja syy voi olla melkein mikä tahansa.

Ennen auringonlaskua oli koottu perhe ja naapuruston ikivanhat mummelit yhteen seremoniaa varten. Mummeleitten rooli oli sopottaa asiaan kuuluvat rukoukset, kun muu väki istui maan tavan mukaan jalkojensa päällä lattialla. Rukousten jälkeen vuorossa oli näitten valkoisten puuvillanauhojen sitominen osallistujien ranteisiin. Nauhat saatiin seremonian koristeista ja jokainen sitoi jokaiselle useitakin nauhoja. Sitomisen aikana vastapuolelle toivotettiin kaikkea hyvää liittyen bacin teemaan, esimerkiksi hyvää matkaa, pitkää ikää, hyvää elämää tai terveyttä. Vaatimattomat valkoiset puuvillanauhat tuntuivat seremonian jälkeen tärkeiltä ja arvokkailta! Niihin oli ladattu niin paljon hyvää onnea ja laomummojen elämänkokemusta, että ne sopivat tuomaan onnea myös Nepaliin.

Pistin saamani aarteen visusti talteen heti kesäkuussa sen saatuani. Varmin paikka tuossa vaiheessa, muuton keskellä, oli pesupussukkani, jonne kiinnitin sen hiuspinnillä. Siellä se on edelleenkin ja olemme tavanneet lähes päivittäin. Lukuunottamatta ainakin 11 ensimmäistä päivää, jolloin nauha seikkaili muun rinkan kanssa missä lie maailman lentokentillä. Mutta lienee sen ansiota, että sain rinkkani takaisin! 

Dont't say no!

Dashain se vaan jatkui toisenkin viikon. Juuri kun lomailu alkoi tuntua jo liian pitkästyttävältä, tuli onneksi ohjelmaakin eteen.

Teimme lasten kanssa retken elokuviin - kiitos suomalaisen ystäväni, joka tällä tavoin muistaa edelleen ystäviänsä jouluna! Meillä oli silloin vain 13 lasta kotosalla, joten minusta oli vähintäänkin kohtuullista järjestää juuri nyt heille jotakin mukavaa ohjelmaa. Lapset odottivat elokuviin pääsyä kovasti ja retki sujui tosi hyvin! Elokuva oli -yllätysyllätys- nepalilainen ja onnekseni rakkaustarina, sillä tekstityksiähän ei englanniksi ollut luvassa. Ja siksi muutenkin, että katson vaikka miten pehmeää romantiikkaa mieluummin kuin jatkuvia tappelukohtauksia.

Elokuva oli nimeltään "Nai Na Bhanula" eli "Don´t say no" tai "Älä sano ei". Ennakkoluuloja tai ei, mutta mitenkään huonoksi en elokuvaa kuvailisi silläkään perusteella, että istuin itsekin melkein kuin naulittuna koko tuon 2,5 tuntisen ahtaassa penkissä teatterin kuumuudessa. Kerran tosin olin lähellä nukahtaa, mutta toista kertaa en kehdannut, kun vieressä olevat lapset alkoivat matkia nuokkumistani. Elokuvissa käynti oli tavallaan kuin askel ajassa taaksepäin. Sen lisäksi, että teatteri itsessään huokui menneisyyttä, mukana oli nuoria vanhempia pienet vauvat sylissään ja eväspussit paljastivat mitä moninaisimpia ruokia.

Ruotsalainen vapaaehtoiskaveri Matilda sylissään Punam ja Raoul. 

Raoul odotti leffaan pääsyä lapsista eniten, mutta hänestä tuleekin isona näyttelijä.

Tarina itsessään kertoi tytöstä, joka rakasti eri miestä, kuin jonka kanssa oli menossa naimisiin. HUOH! Hauska elementti oli viisi teiniä, jotka tarinaa kertoivat. Toisinaan siis palattiin heidän luoksensa puiston penkeille. Romanttisimmat hetket oli tiivistetty kohtauksiin, joissa nuoripari lauloi ja tanssi kuvankauniissa maisemissa, enimmäkseen vuoristossa. Naimisiin menossa ollut mies oli varsin lojaali kilpakosijaansa kohtaan, eikä käynyt vastarintaan. Elokuvan loppupuolella oli jopa kohtaus, jossa hän auttoi toista miestä joukkotappelussa! Tähän lojaalisuuteen lienee varmasti syynsä, ja arvioisin kuvankatselun perusteella sen liittyvän vahingossa kuultuihin keskusteluihin.

Tyttö sairastui astmaan, kadotti piippunsa ja joutui henkitoreissaan sairaalahoitoon. Hän oli ensin monta päivää hyvin heikossa kunnossa ja sitten hän pääsi jonkinlaiseen leikkaukseen. Samaan aikaan tämä tytön todellisen rakkauden kohteen umpilisäke alkoi oireilla, mutta hän ei hakenut hoitoa siihen. Ja liikuttavaksi lopuksi (kyllä, meidän teinitytöt herkesivät kyyneliin asti) tyttöä tuotiin leikkaussalista ja hän kutsui miestä nimeltä - mutta tämä onkin kuollut odotossalissa istuessaan! Lääkäri ja hoitajat tulivat paikalle, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä!

Nepalilainen elokuvatyyli ei eroa kovinkaan paljon paremmin tunnetuista Bollywood-elokuvista, jotka tuleva Pohjois-Intiasta. No, ehkä Nepalin tyyli on sentään vähän maltillisempi. Näille ominaista ovat nuo tanssi-, laulu- tai tappelukohtaukset. Äänitehosteissa ei todellakaan ole säästelty ja juoni on joskus niin polveileva, että siitä tippuu kyydistä vaikka kuinka keskittyisi.

Etelä-Intiassa taas tehdään enemmän amerikkalaistyylisiä toimintaelokuvia. Olen yhtä tällaistakin tullut katsoneeksi. Siinä tutkijat rakensivat robotin, joka oli täysin ihmisen näköinen ja omasi mitä mielettömämpiä taitoja - mutta ei tietenkään tunteita laisinkaan. Robottimies pystyi esimerkiksi juoksemaan liikkuvan junan ulkoseinää pitkin! Ja kaiken kukkuraksi tyhjällä akulla ja vaikka oli juuri tippunut junasta vauhdissa pois!

Mutta hieno kokemus sinänsä! Suosittelen elokuviin menoa arviolta alle 170-senttisille, muuten penkit saattavat olla turhan pienet. Lisäksi kannattanee ottaa korvatulpat mukaan, itse tungin korvat täyteen vessapaperia. Ja ehkä nepalilainen ystävä, sillä englanninkielisiä ohjeistuksia ei ainakaan tässä teatterissa näkynyt. Eri elokuvien liputkin myytiin eri kassoilta...

Toinen Dashainin toisen viikon kohokohdista oli special tika -päivä. Tika on siis otsaan laitettava merkki, ja tuona päivänä se oli aivan erityinen. Ensin otsaan painettiin keltainen tika ja sen jälkeen punainen, johon oli sekoitettu ainakin siemeniä. Lisäksi laitettiin heiniä hiuksiin ja annettiin rahaa. Aamaan aviomies oli suorittamassa seremoniaa orpokodilla. Jotkut pienimmistä lapsista olivat ihan tohkeissaan pelkästä jännityksestä! Hassuinta seremoniassa oli, myös nepalilaisten mielestä, kun aviomies laittoi vaimolleen tikan ja tämän jälkeen vaimo kurkottui miehensä jalkoihin.

Tuona samaisena päivänä kävelimme Matildan kanssa Thameliin, joka on siis lähes pelkästään turisteille tarkoitettu majoitus-, ravitsemus- ja ostosalue. Ja nyt voinkin tarkentaa edellistä kommenttiani Dashainin olemuksesta eräänlaisena joulun ja kesäloman yhteytymänä. Lisätään siihen vielä Suomen juhannus! Nimittäin valtaosa Thamelin ravintoloista piti ovensa kiinni tika-juhlan ajan. Kahvilaa sai sitten etsiä ja sen jälkeen jonottaa!

Saradiakin vietettiin toistamiseeen, nyt aamaan aviomiehen isän kuolinpäivän muistoksi. Herkkuruokaa oli taas tarjolla yllin kyllin, mutta parhaiten tulen muistamaan sen, miten sain luvan kaulita koko talon leivät! Olen siis tyrkyttänyt itseäni keittiöavuksi, se kun toisi niin mukavaa vaihtelua päiviin ja ehkä ripauksen nepalilaiskeittiötaitoja mukana.

Kathmandu on ollut viehättävämpi, hiljaisempi Dashain aikaan. Kolmen päivän ajan sateli myös vettä, mikä on tosi harvinaista lokakuussa, mutta piti ilman puhtaana. Vesisade myös viilensi ilmaa niin, että sain esimakua tulevan talven ankeudesta: yhtenä yönä palelin niin, että heräsin hampaitteni kalinaan! Muistan näin käyneen kerran aikaisemmin, mutta se oli sentään laavuyö partiotaitokisoissa. Lisäksi sain kuulla joutuneeni maanjäristykseen. Se kesti jonakin yönä kahden aikaan muutamia sekunteja, mutta minä en kyllä siihen herännyt. Helpottavaa sikäli.

Lopuksi muutama fiilistelykuva meidän talon katolta otettuna.