Joskus elämä menee niin, että tilaisuus unelmien täyttämiselle on liian edessä. On pakko uskaltaa toteuttaa. Omalla kohdallani se tarkoitti omaisuuden pakkaamista ja siirtymistä sivuun oravanpyörästä. Pyyhin pölyt. Lopetin kuluttamisen. Yritin lopettaa jopa vanhojen tavaroitten keräilyn. Otin suunnaksi Nepalin ja pestauduin vapaaehtoistyöhön. Tämä on tarina Annukasta ja Kathmandusta elokuusta 2010 alkaen.
Kaksitoista kilometriä ja puolisentoista tuntia Kathmandusta itään on Bhaktapurin kaupunki. 1100-luvulla perustettu kaupunki on kuuluisa taiteesta, kulttuurista ja käsitöistä sekä Newari-perinteiden ylläpitämisestä. Palatseja, temppeleitä, patsaita ja luostareita vieri vieressä.. hindulaisuus ja buddhalaisuus. Puuseppiä, paperinvalmistajia, savenvalajia, kankaankutojia, värjäreitä, pronssinvalajia...
Ja missään muualla Nepalissa et kuulemma saa niin hyvää curdia eli jogurttia, kuin Bhaktapurissa! Voin kertoa, että yksi lomien tärkeimmistä asioista on aloittaa päivä aamupalalla ja välttää riisiä, perunaa ja linssejä aamun ensimmäisellä aterialla. Bhaktapurin aamupala sisälsi tietenkin curdia myslillä ja hedelmillä sekä kahvia, mangomehua ja paahtoleipää...
Kathmandun menoon tottuneena elämä näytti Bhaktapurissa varsin leppoisalta. Vähemmän autoja, tööttejä, kuhinaa ja tohinaa. Sisäänpääsynä kaupunkialueelle maksetaan 7,5 € korvaus, mutta näin tulen kantaneeksi korteni kekoon tämän Unescon maailmanperintökohteen kunnostamisessa ja ylläpitämisessä. Iäkkäin osa paikallisista saattaa tulla utelemaan, oletko Saksasta kotoisin. Muistissa taitaa olla vieläkin 1970-luvun saksalaisvetoinen kaupungin viemäröintiurakka.
Suriya Binayak -temppeli sijaitsee kivan kävelymatkan päässä keskustasta. Sen vuoksi joudun menemään Bhaktapuriin vielä toistamiseen. Kävipä nimittäin niin nolosti, että kamerasta loppui akku ja mäelle kiipeämisestä tuli patikkaretki valokuvauksen sijaan. Eipä silti, ainakaan rahasta ei ole kiinni lähteä sinne uudelleen. Bussi Kathmandusta maksaa 20 rupiaa eli 20 senttiä! Lisäksi odotellaan vieläkin monsuunin päättymistä, jolloin päästään isoista sumupilvistä huimien vuorinäköalojen verhona.
Tänään on perjantai ja tuli kuluneeksi neljä viikkoa siitä, kun lähdin Suomesta matkaan. Kaikki on mennyt tähän asti hyvin! Neljä täyttä ja ihanaa viikkoa! Kymmenestä kuukaudesta on eletty yksi ja yhdeksän on jäljellä. Lucky me!
Luulin, että Aina Aasiassa ollessani nukun hyvin. Nukuinkin kolme ekaa viikkoa täällä ja aikaisemmat viikot Intiassa ja Thaimaassa. Mutta Aina ei olekaan totta. Ei se voisikaan olla totta. Unettomuus voi johtua siitä, että on nukkunut liikaa. Pois kaiken väsymyksen viimeisiltä vuosilta. Mutta varmuudella se johtuu niistä räksyttävistä olennoista kaduilla, jotka herkeävät yöaikaan älyttömään keskusteluunsa. Olen sulkenut huoneeni haparia ikkunoita, vaikka ne eivät ääneltä suojaakaan. Olen vaihtanut korvatulpat tukevampiin ja sitonut neuletakin hian tiukasti pääni ympärille. Olen ihmetellyt, mikä on vialla sillä kirppusäkillä, joka yksinään huutaa ja ulisee kadulla. Kiitos yhä jatkuvan monsuuniajan, koiratkin hiljenevät, kun sade yltyy.
Olen ommellut parikymmentä nappia koulupukujen paitoihin, parsinut erinäisen määrän vaatteita ja koulureppuja. Olen nähnyt kiinnostuksen välähdyksen tyttöjen silmissä ja pääsen vielä opettamaan heillekin ompelua. Lapset ovat alkaneet kutsua minua nimillä Annu-didi tai Pooja-didi. Didi merkitsee isosiskoa ja Pooja on nepalinkielinen nimeni (suomeksi jotakuinkin: harjoittaa uskontoa). Minulla on 39 pikkusisarusta, jos täysi-ikäiseksi ehtineet otetaan luvusta pois.
Oikean käteni etusormen nahka on kesinyt. Luulen, että se on nikkeliallergiaa. Minulle on tuotu lukemattomat kerrat kuppi kuumaa teetä eteeni. En enää roikota kuppia etusormessa, vaan keskisormessa, joka sekin alkaa luoda nahkaansa. Samoin kuin vasemman käden etusormi, jonka myös valjastin käyttöön.
Olen oppinut uusia asioita tietokoneestani ja Suomeen palatessani saatan olla laiha nörtti. (siteeraus, siihen, että kaikki partiolaiset ovat läskejä nörttejä). Olen pysytellyt erossa Coca-Colasta, mutta en maitokahvista löydettyäni kahvilan, josta saan kupillisen suodatinkahvia 0,4 eurolla ja santsikupit päälle. Olen maannut sängyllä vatsa kurnuttaen ja päättänyt sopeutua maan ruokakulttuuriin. Olen selvinnyt melkein koko päivästä ilman proteiineja, jos lounaaseen ei olekaan kuulunut linssejä.
Kylmien ja lämpimien suihkujen suhde on 1:10. Lämpimät ovat häviöllä ja tästä eteenpäin yhä häviämään päin. Olen ollut suihkussa kynttilänvalossa, taskulampunvalossa ja oppinut varautumaan myös siihen, että vedentulo saattaa loppua kesken suihkun.
Olen ollut lähellä jäädä moottoriajoneuvon alle vain kerran. Helsingissä olisi vahinko tahtonut käydä tässä ajassa jotakuinkin 15 kertaa. Voisin vielä suhteuttaa ajoneuvomäärän ja helsinkiläiskuskit saisivat hävetä lisää. Lisäksi täällä on suojateitä harvemmin.
Sain flunssan ja kuumeen pari päivää myöhemmin kuin iso joukko lapsiamme. Kesken kuumeisen uneni minulle tuotiin erikoiskeittoa, joka parantaa sairaat. Se maistuu vaaleankeltaiselle. Etanannäköiset asiat on tehty käsin vehnäjauhotaikinasta eli se on aika suuritöinen. Söin kaiken. Loppuvaiheessa olin aikeissa lisätä keittoon valkosipulia, mutta päädyinkin siihen, ettei silläkään olisi päästy kuin keskimäärin partioleiritasolle.
Olen katsonut Bollywood-elokuvaa kerran, jotakuinkin ensimmäisen neljäkymmentäminuuttisen kun pysyin juonessa mukana. Olen katsonut ruotsalaisen elokuvan ruotsinkielisin tekstityksin alusta loppuun asti. Olen ikävöinyt kotiin ja Suomen ihmisten luokse, olen istunut ihan liikaa sähköpostin ja Facebookin ääressä sen vuoksi. Silti en ole hetkeäkään katunut tänne tuloani.
Ystäväni kysyi, millaista se on, kun töihinmeno ei ole joka päivä p***aa. Ei se täällä olekaan. Korvaus tehdystä työstä ja työn laatu ovat varsin hyvin kohdillaan.
Minulla on oma huone, jota kutsutaan Suomeksi. Kaikki suomalaiset vapaaehtoiset tykkäävät asua tässä. Lattia on betonia ja nyt monsuuniaikana katon läpi tippuu surulliset vesipisarat. Sänkyjä on neljä ja hyllyjä on kaksi. Ikkunoita on kolme. Kerrossänky on metallia ja kiinnitin magneettini siihen. Huoneestani voin kävellä kattoterassille ja yhtenä lämpimänä iltana näin täysikuunkin ihan lähellä.
tai Shitwan.. jos kadulla on kasa norsunkakkaa ja pimeassa astut siihen.
Tapani, mina ja Sarah
Toisen viikon toinen retki vei Lamataarin jälkeen Chitwaniin ja mahtaviin seikkailuihin! Kolmen yön reissu alkoi kuusituntisen menomatkan keskeyttämisellä koskenlaskun vuoksi. Kypärät päähän, melat käteen, toimintaohjeet ja eipä muuta kuin menoksi!! Toki myönnän, että jännitti ja pelotti. Painoin jalkaterääni kumiveneen penkin alle niin, että toisinaan menetin tunnon siitä kokonaan. Mutta ensimmäisen puolen tunnin sisään olo rentoutui ja oli vaikea pitää suuta kiinni, kun ruskeanharmaa ja hiekkainen jokivesi pärisi kohti ja yli. On vaikeaa istua suu kiinni, jos nauraa ääneen...
Toisinaan koskioppaamme myös yllyttivät kaksi kumivenettämme kisaamaan nopeudessa ja vesisodassa. Eli jos et sattunut olemaan sillä puolella venettä, josta aalto löi yli, saatiin sotimallakin varmistettua, että olit täysin uitettu melonnan päättyessä! Aivan upea parituntinen, teen sen vielä uudelleen, jos tilaisuus koittaa!
aurinko laskee banaanipuun taa
Norsuilla etuajo-oikeus (joka on myos hyvan kirjan nimi!)
Jim tipautti vesipullonsa, takana tuleva norsu nosti sen maasta
Norsun ajo-ohjeet
Muuten Chitwan tarjosi elefantteja.. elefantteja kaduilla, metsissä ja jokapaikassa. Onnistuimme näkemään myös krokotiilin sekä krokotiilia säikkyvän koiralauman. Koirat ovat oppineet varomaan joesta juomista krokotiilien päästyä iskemään. Kävimme elefanttiajelulla viidakossa. Itse istuin viisikymppisen ladyn kyydissä, joka oli hieman haluton tahrimaan jalkojaan mutaan ja usein väisteli kiertoteitse pahimmat kohdat.. Elefanttien pito vaikutti varsin ystävällishenkiseltä Chitwanissa. Metsässä oli ruuhkaa, kun turistit saivat kokemuksensa heiluvasta kyydistä. Tärkeää on myös suojella eläimiä, mikä puoltaa osaltaa niiden vangittuna pitämistä. Ja uskon elefanttien pitävän työnteosta siinä kuin hevoset ja koiratkin. Ja työtä niiden on kai tehtävä, jos tahtovat syödä sen parisataa kiloa heinää päivässä.
Pääsimme tutustumaan myös nuoreen, noin nelivuotiaaseen elefanttilapseen, joka rakasti silityksiä, mutta ujutti samalla kärsänsä kasseihin ja vaatteisiin ja hamusi tiukkaan otteeseen...
Sarvikuonoa ja tiikeriä emme onnistuneet Chitwanissa näkemään. Niiden aika on parin kuukauden kuluttua, kun ruoho on lyhyempää. Sarvikuono pelkää luonnostaan itseään kookkaampaa elefanttia ja siksi elefantin selästä on mahdollista tehdä sarvikuonoretkiä. Tiikerin jäljet näimme kyllä viidakkoretkellä. Ylitimme joen pitkillä ruuhilla, kahlasimme rannan melkein polvea myöten ja pääsimme rantaan lotisevin jalkinein. Parituntinen viidakkoseikkailu olikin enemmän kasveihin tutustumista. Esimerkiksi ujo mimosa sulkee lehtensä, kun sitä koskettaa. Sen nepalinkielinen nimi onkin englanniksi ujo neito...
mun turistihattu
Muutenkin Chitwan tarjosi kaikenlaista kivaa! Koska töiden alkaminen ja ryhmän hajoaminen oli lähellä, oli ilmassa myös pientä haikeutta ja viimeisistä yhteisistä hetkistä nauttimista ihan toden teolla. Kävimme vielä toistamiseen rauhallisella jokiajelulla ruuhilla, kyläkävelyllä ja Tharua-heimon museossa, kylässä sekä vauhdikasta tanssiesitystä katsomassa.
