AnnuKath

.. onneksi niitä on. Sain yhden turhauttavan, New Roadilla viettämäni päivän jälkeen apua tietokoneongelmaani. New Road on Kathmandun elektroniikkakeskus. Juoksin paikasta toiseen epämääräisten ohjeitten perässä. Mistä löytyy huoltoa? Jossain tuolla suunnin ehkä, tuon kyltin takana... mene sitä tietä, jossa kasvaa valtavan suuri puu...

Seuraavana päivänä sain onneksi oikeaa apua. Tarvittiin kaverijono. Ensin Lauri kysyi koodari-ystävältään Sushililta, tuntisiko hän luotettavaa huoltajaa. Sushil nappasi minut ja koneeni moottoripyöränsä selkään ja ajoi kaverinsa Computer Galleryyn. Ja ette varmaan ylläty, mitä kaveri sanoi, "kaverini New Roadilla osaa varmaan korjata tämän..."

Yhtä kaikki! Köyhdyin vähemmän kuin kokonaan uuden tietokoneen hankinnasta. Onneksi en tarkalleen muista minkä ikäinen tämä HP on, jossakin kolmen ja neljän vuoden välillä. Kaikki takuut ja vakuutusten arvonalenemiset on varmasti ohitettu. Toki olisin toivonut koneelle pidempää ikää, mutta toisaalta huolto oli huomattavasti edullisempaa kuin mitä se Suomessa olisi ollut. Lisäksi, mikä huvittavaa, Computer Galleryn kaveri pahoitteli sitä, miten pitkään huollossa kesti. Johan se siinä menikin torstaista tiistaihin.

Jos minulla on ollut epäonnea matkassa tietokoneen kanssa, on sitä ollut luottokorttienkin kanssa. Ensin sain yhteydenottopyynnön Luottokunnan turvallisuuspalveluista. Korttini oli joutunut tietomurrettujen joukkoon. Eipä muuta kuin kortti kiinni ja uutta kehiin. DHL kuskaa, mikäs siinä. Tässä yhteydessä houkuttelisi kuitenkin antaa Luottokunnalle kitkerää palautetta asiakaspalvelusta ja asioitten hoidosta. Lupasivat näet soittaa minulle ja kysyä osoitettani. Kahden yrittämän jälkeen eivät enää muistaneet soittaa. Muutaman viikon jälkeen, kun varakortin luottoraja oli ylitetty, soitin itse tiedustellakseni, milloin korttini on valmis ja sain virkailijalta haukut, kun en ollut ilmoittanut osoitettani.. eikä korttia oltu kuulemma laitettu tämän vuoksi edes painatukseen.

Jos satutte lukemaan tämän siellä Luottokunnassa, tulen pitämään ilmaiseksi luennon asiakaspalvelijoillenne ja kertomaan millaisissa olosuhteissa kehitysmaissa eletään! Jos ei ole sähköä, ei ole nettipuheluita. Kaikista nettipuhelimista ei voi edes soittaa Suomeen. Jos ei ole muuta kuin prepaid-liittymä kännykkään, on sen kanssa soittaminen ulkomaille käytännössä mahdotonta. Ja kun soppaan lisätään vielä likemmäs neljän tunnin aikaero, vaatii suunnitelmallisuutta soittaa kotimaahan virka-aikananne.

Eivätkä ne epäonnet siihen loppuneet. Sain toki luottokorttini. Varakortin kanssa kävi kuitenkin käteistä nostaessa se, mitä tässä maassa heti ekaksi peloteltiin. Automaatti ei antanut rahaa eikä kuittia, mutta veloitus näkyi laskussa. Ottakaa varsinkin lyhyen ajan matkailijat siis käteistä mukaanne! Eurot käyvät täällä vaihdettavaksi yhtä lailla kuin dollaritkin. Mutta koska kaksi kolmesta ongelmasta on jo ratkaistu, niin eiköhän tämäkin vielä?

Minulla on enää reilu viikko Kathmandua ja Aishworyaa jäljellä. Se tuntuu hyvältä. Joskin se tuntuu myös pelottavalta ja haastavalta. Laiskamato minussa tahtoisi jäädä tänne mukaviin ja helppoihin olosuhteisiin. Mutta järkipuoli onneksi sanoo, että uudet seikkailut ja uuden oppiminen odottavat Chitwanissa eikä todellista ongelmaa asian kanssa edes ole. Viimeiset päivät orpokodilla ovat taas Dashain kaltaisia lötköpäiviä. Joulun jälkeen alkoi näet lapsilla talviloma. Noin kuukauden verran pidetään useimmat Kathmandun kouluista kiinni. On liian kylmä istuttaa lapsia pulpeteissa. Ennen lomaa oli koekausi. Jopa viisivuotiaat nursery-luokkalaiset menivät kouluun vain tehdäkseen parituntisen kokeen! Ja monena päivänä peräkkäin. Kaikki vapaa-aika kotona käytettiin sitten lukemiseen.

Kaverin kaveri heitti vitsinä "Minne orpolapset menevät lomalla? Perheitten luo tietysti." Ja samaan hengenvetoon hän jo pahoitteli huonoa huumoriaan. Mutta niin asia todellisuudessa on. Tällä hetkellä yli puolet lapsista ovat sukulaistensa tai muiden tuttavien luona. Toki heillä sellaisia on, mutta länsimaisen ajatusvinkkelin mukaan tuntuu ensin käsittämättömältä, miksi lapset sitten ovat orpokodissa. Köyhyys. On hienoa, että lapset pääsevät tapaamaan sukulaisiaan edes silloin tällöin. Ja on hienoa, että monet aamaan ystävät ja tuttavat ottavat jopa useita lapsia kerrallaan kotiinsa useiden viikkojen ajaksi!

Chitwanilta odotan myös, että saan tukkani takaisin. Nyt se on käynyt ikävän ohueksi ja kuivaksi. Pistän pääkaupungin harmaan ilmanlaadun syyksi, että kärsin varsinaisesta sulkasadosta. Jos syy ei ole sitten köyhässä ruokavaliossa, jota multivitamiinitkaan eivät pelasta. Toinen ongelma on makuaistin heikkeneminen, joka ainakin menee pakokaasujen piikkiin. Ja kolmas on silmien kuivuminen, mutta se on normaalia Suomessakin. En sentään vielä pode yskänprötinää, joka muistuttaa vanhaa kahvinkeitintä. On terveyden kannaltakin oikea aika vaihtaa maisemaa.

Vitamiineista puheen ollen, laskin niiden määrän joko tahallani tai vahingossa yläkanttiin ja nyt saan nauttia lasten reaktioista, kun tarjoan heille tabletin päivässä. Kasvaako minusta nyt iso? Se on monen pikkupojan kysymys ja innostuneesta katseesta voi päätellä, miten suurena hän itsensä sillä hetkellä näkeekään. Ketään ei tarvitse suostutella pilleriään nielemään. Moni ottaisi mieluusti kaksikin tablettia päivässä. Muutamalla on ongelmia tabletin nielemisessä, harjoituksen puutetta varmastikin.

Kirjoitin aikaisemmin myös koiristamme Bradista ja Joliesta ja siitä, miten ne potkaistiin kadulle eräänä armon iltana. Koirathan nukkuivat ennen Pramod-veljen sängyssä, mutta Pramodin loman aikana niistä tuli pihakoiria ja räksytys oli sen mukaista. Brad nauttii nykyään puolikulkukoiran elämästä. Se tulee päivisin pihaamme nukkumaan ja syömään lasten riisintähteet, mutta tilaisuuden tullen se karkaa portin raosta väljemmille vesille. Kukaan ei tahdo enää paijata sitä, se on likainen ja siinä on varmaan kirppuja. Eikä se pääse enää sisätiloihin. Ne yöt, kun Brad on kotipihassa, ovat helvetillisiä. Miten koira edes jaksaa haukkua tauotta? Jolieta sen sijaan ei ole näkynyt. Ehkä se on löytänyt sulhasen tai uuden, rakastavan kodin, mutta todennäköisempänä pidän mielikuvaani, jossa tuo pieniaivoinen rakki on ylittänyt tien ja jäänyt toiselle puolelle ihmettelemään, miten päästä takaisin kotiin.

Yhtenä päivänä käväisin nokkoskangasostoksilla ja lähetin Suomeen lähes viisikiloisen paketin. Siitä kehkeytyikin isompi ja jännempi postiretki, kuin olisin osannut ikinä kuvitellakaan. Tavallinen posti näet ottaa vastaan vain parikiloisia paketteja. Isoja paketteja varten on sitten erillinen toimisto postin takana! Sain täyttää hienoja kaavakkeita, mutta mahtavinta oli nähdä, miten yksi virkamiesnainen tarttui neulaan ja lankaan ja ompeli pakettini päälle puuvillakankaisen pussin! Kun pussi oli valmis, sain kirjoittaa siihen osoitetiedot. Sitten huhuiltiin nahkatakkimiestä saapuvaksi. Hänen erityisalaansa oli tehdä sinetit paketin päälle! Harmi kun ei ollut kameraa mukana. Aika mieletön ammatti: postipakettien sinetöijä!

Tuolla samalla reissulla näin ensimmäisen paloauton viiteen kuukauteen! Piipaa piipaa ja palomiesten kädet viittilöivät nepalilaista väistömerkkiä auton sivuikkunoista. Tosiaan: ei taida Kathmandussa usein kärytä tai sitten palokalusto on tosi vaatimatonta.

Lasten kanssa olemme tehneet muutamia ihania retkiä joulun jälkeen. Joulusta tulen kirjoittamaan blogiin vielä erikseen. Se oli ikimuistoinen päivä! Jälleen kerran lausun orpokotimme puolesta kiitokset kaikille suomalaisille ystävillemme!

Kristin-vapaaehtoisen ja kolmen lapsen kanssa kävimme Bhaktapurin liepeillä Changu Narayan temppelillä. Laurin ja neljän lapsen kanssa kävimme kiertämässä Kathmandun kolme suurta temppeliä. Ja viimeiseksi, Euran Peurojen Maakotkat-sudenpentujen tuella kävimme elokuvateatterissa! Koko meidän sen hetkinen porukka: 24 henkilöä! Maakotkat suorittavat Maailma-merkkiä ja mikäs siihen sopisi sen paremmin kuin kertomukseni nepalilaisten lasten niukasta elämästä ja se, että sudenpennut myivät vanhoja lelujaan kirppiksellä, jotta me voisimme tehdä lasten kanssa täällä jotakin erityistä. Kiitos Maakotkat!

Loppuun kuvia Kathmandun temppeliretkeltä ja elokuvaretkeltä.